lauantai 21. heinäkuuta 2018

Uusia tuulia. Kun jotain yrittää...

Piiitkän hiljaisuuden jälkeen ajattelin taas rustailla ja kertoa vähän syytä blogihiljaisuuteen.

Kuukaus takaperin heräsin todellisuuteen, kun Kelan päätös kotihoidontuesta napsahti postilaatikkoon. Vauva-aika oli ohi. Joko laittaisin Fridan hoitoon tai yrittäisin tulla toimeen puolta pienemmällä rahasummalla ku aiemmin. JA KYLLÄ. Tiesin tuon tuen määrästä jo silloin ku aloin lisääntymään. (joku viisaampi kuitenkin kahtoo asiakseen tästä mainita)
Mutta olin päättäny jo odotusaikana, että en laita tulokasta hoitoon. Tiesin hänet viimeiseks lajiaan meijän perheessä, joten haluan olla kotona niin pitkään ku mahdollista.

No juhannusviikolla sitten rupesin miettimään, että mitäs nyt? Miten tästä eteenpäin? Muistin ihmisen, jonka kanssa olin jo kuukausia aiemmin jutellu netissä. Hällä olis ollu tarjota mahollisuus kotoa käsin tehtävään työhön kauneuden ja terveyden parissa. Keväällä olin jo menossa heijän järjestämään tilaisuuteen, mutta sairastuin. Jälkikäteen sillon ajattelin, että olipa muuten hyvä ku en päässy. Olishan ne nauranu pihalle sieltä tämmösen ylipainosen, ränsistyneen kotiäidin. Semmosen, josta ei voi ees puhua samana päivänä kauneuden kanssa.

Noh, yhtä kaikki. Sillon sitten muistin taas hänet. Silti vastaan laitto joku tuolla takaraivossa... Enhän mie voi häneen yhteyttä ottaa, en pärjää kuitenka. Mutta kuinka ollakaan, eräänä huonona päivänä sitten avauduin tilanteesta Facebookissa, ja sain samoin tein tältä ihanalta ihmiseltä viestiä.

 Ja siitä se sitten lähti. Se viikko oliki yhtä hässäkkää ja aivopierua. Ihtensä ylittämistä ja uuden oppimista. Pää oli niin täynnä asiaa että yöt meni valvoessa. Liekö se sit ollu itsesuojeluvaistoa vai mitä, mutta en kertonu kellekään. Pidin asian tiukasti omana tietonani. Koska tiesin, että ei hyvää ilman pahaa.

Ja oikeassahan olin. Heti ku uuden työni julki toin. Vitun idiootti. Ootko ihan hölmö? No niin just... Hohhoijaa. Semmosta harrastelua... Paljonko tuohon pitää omaa rahaa tuhlata? Siinä yleisimmät reaktiot miun ilouutisiin. Että onnea vaan uudesta työstä.

Kyllähän se pahalta tuntu, vaikka osasin sitä jo oottaakin. Kukaan ei vieläkään usko minnuun. En varmaan koskaan elämässäni onnistu tekemään millään saralla semmosta päätöstä, että se miellyttäis muitakin.

Mutta sillon sen päätin. AIVAN SAMA.

Oon löytäny oman juttuni. Jos se on  jollekin ongelma, niin voi pysytellä pois miun tieltä. Oon jo kuukaudessa saanu niin paljon. Ei ees niinkään se taloudellinen puoli (vaikka onhan se nyt ihan hiton siistiä maksaa laskuja ite tienaamillaan rahoilla!) vaan se että on JOTAKIN OMAA TEKEMISTÄ. Se tunne, ku onnistut jossakin oman työpanokses ansiosta. Ja nää ihmiset! Voi tsiisus ku joka työpaikalla olis yhtä hyvä ryhmähenki ja yhtenäisyyden tunne niin maailma olis paljon parempi paikka.

Ja ennenkaikkea, oon löytäny kauan kadoksissa olleen naiseuteni. Se oli hautautunu jonnekin äitiyden, elämän, vaimouden ja arjen alle.

Tänä päivänä tämä mamma vaihtaa aamuisin pieruverkkarit farkkuihin, sipasee huulilleen punaa (luit oikein, huulipunaa. Mie.) ja lähtee ruokakauppaan tai OMILLE TYÖASIOILLE vauva kainalossa ja huutaa mennessään:


- I can do this! 


keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Onko kauneus katsojan silmissä?

Eilen oli lähemmäs 30 astetta lämmintä, ku lähettiin tytön kansa kauppaan. Pukeuduin niinku aina: farkut, toppi ja neuletakki.
Autossa neiti sitten tokas: -Äiti, miks sie peität tuon hienon Addun paidan tuolla neuletakilla?
Hetkeäkään epäröimättä, hiki selkää valuen vastasin: - En peitä hienoa paitaa, vaan mahani.

Niin.
Mitäs sitten kun ihminen ei viihdy omassa kehossaan? Jos peiliin ei enää edes pysty katsomaan, koska sieltä näkyy ylipainonen vastenmielinen ihmisen irvikuva? Jos koskaan ei ole tuntenut itseään kauniiksi?

Mie oon ollu viimeks tyytyväinen omaan kroppaani joskus yläasteella. Tosin kyllähän sillonki löyty kritisoitavaa. Ainaki muitten mielestä. Olin tuohon aikaan normaalipainonen, jopa hoikahko ja ylimäärästä ei löytyny mistään kohin vartaloa. Mutta ei sitten kyllä ollu esim. tissejäkään ja sekös oli muiden mielestä varsin naurettava homma.

Nyt tänään 18 vuotta, 2 avioliittoa, 4 lasta ja helvetin paljon elettyä elämää myöhemmin, sitä ylimäärästä on joka kohassa. Tisseistä ei oo pulaa ollu sen jälkeen ku aikoinaan esikoista aloin oottaa. Nyt olis vaikka muille jakaa, lahjottaa vaikka vähän roikkuvaa hyväntekeväisyyteen kahisevan sijaan. No eipähän ainaka kukaan enää naureskele "paikoille, joissa pitäis olla rinnat".
Kun pituutta on se huimat metri ja pipo villasukat jalassa, niin ei se paljon mieltä lämmitä kun vaaka alkaa huidella lähempänä sataa ku viittäkymmentä. Se masentaa mielen, romuttaa viimesenki itsetunnon rippeen ja saa turhautumaan kaikkeen. Itseen ennen kaikkea.
Miks pitää olla niin helvetin saamaton, ettei yhtä 20 kiloa saa laihdutettua? Miksei saa ihteään sen vertaa niskasta kiinni että lähtis lenkille joka ilta?
Voisko tästä kaikesta syyttää jotakin/jotakuta muuta? Vaikka kiirettä, stressiä, vauvaa, väsymystä? Tai vaikka maailman hiilidioksidipäästöjä?
Ei voi. Syy on tässä 84 kilossa suomalaista naista, joka ei vaan saa tehtyä asialle mitään.

Oon mie yrittäny laihduttaakin. Ei oo siitä kiinni. 2 vuotta sitten häiden edellä sain pudotettuakin melki 10kg erään firman dieettiohjelmalla. Se suju vaan jotenki luontevasti sillon. Olin 3-vuorotyössä tehtaalla, oli tarkat ruoka-/kahvitunnit. Syömisen rytmittämisessä ei ollu mitään ongelmaa, päinvastoin. Ja tuli tietty liikuttua automaattisesti työvuoron aikana. Toisin ku nyt...

Suurimpana ongelmana oon yleensä näissä dieettikokeiluissa kuitenki törmänny rahapolitiikkaan. Aina hehkutetaan, että terveellisesti syöminen ei tule kalliiks... HAH. PASKAPUHETTA.
(Tässä kohtaa varmaan moni miettii, että tuo ei vaan osaa käyttää rahaa... En osaakaan, mutta se on asia erikseen) Nyt tullaan siihen tilanteeseen, että kotona on muita syöjiä 4 ihtes lisäks. Yksi niistä raavas suomalainen ruumiillista työtä tekevä mies, 2 teini-ikästä poikaa + nuoremmat siihen päälle. Ei edes voi kuvitella, että esim perheen miehet pärjäis salaateilla, rahkalla ja marjoilla kovin pitkälle. Ei sitä vaan voi vaatia oman laihdutuksen takia muita tyytymään samoihin eväisiin. Sitten ku "normaali" ruokatarpeiden lisäks ostat itelles kaiken dieetin mukaisen äpöstyksen, niin kyllä se vaan ihmeesti rahavaroissa tuntuu. Niinpä harmittavan usein ne dieettivaihtoehdot tuppaa ennen pitkää jäämään sinne kauppaan. Ens kerralla sitten taas uus yritys.
Eikä nykysin tuo elämän rytmittäminenkään tietysti ihan niin yksoikoista oo, ku on tuo meijän Friidu. Se on ihmettä lähentelevä asia, jos saan päivän aikana leipäpalasen kokonaan syötyä yhteen menoon. Kahvi on se miun pääasiallinen ravinto. Harmi ku sillä ei laihdu.

Fridan syntymästä on nyt tosiaan kohta se 8 kuukautta. Vieläki näyttää välillä huonoina päivinä siltä että tiineys ois kuitenki kestoluokkaista. Ihmiset kaupassa varmaan päivittelee että on siinä oltu nopeita ku vauva on rattaissa ja taas on akka maha pystyssä! En tiiä onko ne katseet enempi huvittuneita vai sääliviä... Vaiko halveksivia. Vaikka miten puhutaan että jokainen kantaa ite omat läskinsä, niin ihmeen paljon miun vararenkaat tuntuu joitakin vaivaavan.
Vai vaivaako sittenkään? Kumpuaako kaikki tää epäluulo ja ahdistuneisuus omasta sisimmästä? Siitä, ku ite tunnet olevas sellainen, kuin kuvittelet muitten mielestä olevas?

Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan. Mie totisesti toivon, että tää pitäs paikkansa tässä laihuutta ja tiettyjä kauneusihanteita tyrkyttävässä maailmassa. Sillon miulaki olis mahollisuus olla kaunis.

Edes jonkun silmissä.


torstai 7. kesäkuuta 2018

Ekan lomaviikon helpot herkut

Joo, tänään en meinannut sen enempiä jaaritella. Eka lomaviikko lähenee loppuaan, ja ollaan tyttöjen kanssa vielä kaikki hengissä ja yhtenä kappaleena. Positiivinen yllätys.

Empun kanssa on vähän herkuteltu. Koitettu uusia reseptejä, ja vihkosta kaivettu esille niitä vanhoja luottoreseptejä.

Emppu halus ihan välttämättä, että opettajille lahjaks menneet mansikkamarengit on sisällytettävä tähän postaukseen, joten meijän lomaviikko alko poikkeuksellisesti tässä mielessä jo männä perjantaina 😊 siinä kun oli sen suklaakakun vääntäminen lauantaille ja muuta pöhinää, niin meni vähän myöhäseks. Marengit saatiin uuniin klo 22. Emppu luovutti samoin tein, että jakso herätä todistusta hakemaan aamulla. Ite päivystin tunnollisena klo 02.00 asti, eikä ne hiton marengit ollu silloinkaan vielä lähellekään kuivia. Etin jo tulitikkuja torpasta, että olisin saanu silmät pysymään auki... Sitten aattelin että olkoot. Käänsin uunista virrat pois ja painelin peiton alle. Ja TADAA, aamulla minnuu ootti uunissa täydellisyyttä hipovat mansikkamarengit. Loistavaa.
Marenkien ohje otettiin internetin ihmeellisestä maailmasta, KVG niinku tuo meijän rakas teini usein äipälle sanoo.

https://www.meillakotona.fi/reseptit/helpot-mansikkamarengit

Tuolta siis resepti.

Erityisen tyytyväinen olin kuitenkin tällä kertaa omaan paketointitaitooni! Tuli aikuisten oikeesti nätit nyytit (hyi kamala!) opettajille viemisiksi. Tähän sopis taas yks hyvä kaiman lentävä lause:

ITSEENI OON KIITTÄNY JA KIITOSTA ON RIITTÄNY.


No, siinä ku oltiin sitten saatu kunnialla lasten koulut päätökseen niin päästiin siihen loman makuun. Maanantaina Emppu tuumas heti aamusta, että äitin puska rehottaa. Eiku tekemään asialle jotaki. Reseptivihkon kimppuun ja raparperit jatkojalostukseen. Tää resepti on joku ikivanha, varmaan serkunsiskonkaimannaimalta saatu ja muistaakseni 2 eri ohjetta risteytetty 🤔

- Raparperia pilkottuna
- Sokeria
- Kanelia

Raparperit sekotellaan maustumaan kanelin ja sokurin kansa, ja sitten ite taikinan kimppuun. Myöhän tykätään tästä ohjeesta ku laiskoja ollaan. Ei tarvihe mittään vatkailla eikä ketkutella, sekotellaan vaan. 

- 5dl vehnäjauhoja 
- 2tl leivinjauhetta 
- 2,5dl sokeria
- 3 munaa
- 1dl sulatettua voita
- 2dl kermaviiliä

Eli kaikki vaan sekalutta ja vuokiin. Myö jouvuttiin olosuhteiden pakosta tekemään pullavuokiin, mut tuntu toimivan silleenkin. Paisteltiin 200 asteessa reilu 15min. (ei sentään yön yli niinku marenkeja) 


Ja viimeisenä, muttei TODELLAKAAN vähäisimpänä meijän ehoton uus suosikki: mikrosuklaakakku! Voi jessus miten voi uusavuttoman kokin leipominen olla helppoa! Ja on muuten ihan sairaan hyvää vielä kaiken hyvän lisäks. Ai että. En oo mikään suklaan suuri ystävä muuten (vain puoli kiloa päivässä) mutta tää kyllä osu ja uppos. Ja on nopia tehä, ehkä 4 minuuttia kaikkiaan meni. Tai 5 jos syöminen lasketaan mukaan.  
Ohjekin on varsin simppeli:

- 1/2dl vehnäjauhoja 
- 1/2dl sokeria
- 2rkl tummaa kaakaojauhetta 
- 1/4tl leivinjauhetta 
- vaniljasokeria
- 2rkl öljyä
- 1 muna
- 1/2dl maitoa

Ja taas kerran vaan kaikki sörsselit sekasin ja tuotos kahteen mikronkestävään mukiin. Sitten mikro huutamaan 2 minuutiks (800w). Ja vapaavalintaiset lisukkeet kylkeen. Tosin varmaan olis ihan bueno vaikka tuommosenaan esim. kaffen kanssa. 


Että tämmöstä tällä kertaa. Nauttikaa helteistä (meillä tänään +11, huh.) ja herkutelkaa! 




tiistai 5. kesäkuuta 2018

BFF - Kun aikuisella ei ole sydänystävää.

Jokainen vanhempi on varmaan joskus keskustellut jälkikasvunsa kanssa kavereista.
Kellä niitä on muutama, kellä useampi. Yksi esittää koulussa kovista saadakseen kavereita, toinen ihmettelee miksei kaikki vois olla kavereita keskenään.
Toisella on muutama hyvä kaveri, toisen kaveripiiri on 3/4 koulun populaatiosta.

Mutta mitäs sitten, kun aikuisella ei ole ystäviä...?
Kun tunnet olevas yksin, ja ajatuksia voit purkaa vain kirjottamalla niitä tuiki tuntemattomien ihmisten luettavaksi?
Mie voisin sanoa, että miun elämässä on muutama ystävä. Yksi, joka asuu muualla, ja jonka kansa pidetään yhteyttä sillon ku keretään, ja nähdään vielä harvemmin. Sekä nykysellä paikkakunnalla muutamia ystäviä, joihin oon tutustunu aikoinaan "isännän kautta". Enkä nyt tarkoita, että he sen huonompia ystäviä olisivat, vaikkeivät olekaan "omasta takaa" :D

Se asia mikä miun mieltä painaa, on just ne omasta takaa olevat ystävät. Tai niiden puute.
Heräsin tähän ajatukseen reilu 2 vuotta sitten ekaa kertaa, ku suunniteltiin meijän häitä. Vieraslistoja laatiessa miun puolelta löyty lähinnä sukulaisia. Mietin, että oonko oikeesti niin huono ihminen, että en 31 vuoden aikana ollu saanu hankittua itelleni yhtään "pysyvää" ystävää? Oonko niin vittumainen akka, ettei kukaan oo kestäny miun seuraa?

En tiiä. Ehkä oon vaan hankala.

Kai se on se elämäkin mikä on verottanu. Oon erehtyny ryhtymään semmosiin parisuhteisiin, joissa toinen on vaatinu jättämään kaverit ja ystävät syrjään. Puhuttaisko vaikka omistushalusta tässä tilanteessa. Sitten on varsin ollu vaan niin erilaiset elämäntilanteet ihmisten kanssa ettei vaan oo sopineet yhteen. Yhtä kaikki, oon välillä aika helvetin yksinäinen.
Kateellisena katon,ku joku päivittää Facebookiin tai Instagramiin tyttöporukan kuvia illanvietoista. Jos mie saisin moisen kuvan aikaseks, niin joko se olis lavastettu sukujuhlissa serkkutyttöjen avustuksella tahi siinä olis 1 ihminen miun lisäks. Useimmiten. Joskus tietty sattuu ihania poikkeuksia ja pääsen soluttautumaan jonkun porukan matkaan :D

Ehkä miula vaan on orastava keski-iän kriisi tai joku.
On niin paljon kerrottavaa ja puitavaa, eikä kellään aikaa kuunnella. Onneks miula on Frida, se kuuntelee kiltisti äitin jorinat (enimmäkseen) ja antaa silloin tällöin jopa hieman ankaraakin palautetta.

Miulta puuttuu ihminen, jonka kanssa vois muistella aikaa esim. 20 vuotta sitten. Että oi niitä aikoja... tai semmonen, joka tietäis miusta kaiken. Tietäis jo nenän asennosta tai olemattomien hiusten heilautuksesta sen, mitä aion seuraavaks sanoa tai tehä. Semmonen joka sanois:
Hei, Fuck it all. Asiat ei voi olla huonommin ku sillon, ku jäätiin kiinni tupakanpoltosta ja ryyppäämisestä ja saatiin selkään niin perkeleesti. Kyllä sie kestät.

Loppujen lopuks en tiiä tarviisinko ees semmosta ystävää toisaalta. Muistuttamaan kaikista menneisyyden virheistä. Tää on kakspiippunen juttu, niinku moni muukin elämään liittyvä asia. Elämä on.

Ja edelleen haluun painottaa, etten millään tavoin halua loukata tai aliarvostaa elämässäni nyt olevia kavereita ja ystäviä. Ootte kultaakin kalliimpia. Vaikkette oo ollu matkassa alusta asti, niin välipysäkeiltäkin saa nousta kyytiin.









perjantai 1. kesäkuuta 2018

Kesäloma, uhka vai mahdollisuus?

Se alkais olla taas se vuoden haastavin aika käsillä. KESÄLOMA.
Viikko takaperin kävin meijän 11-vuotiaan viimesessä arviointikeskustelussa. Tuokion päätteeks pojan opettaja tuumas:
- No, kohta päästään huilimaan.
Niin, sie pääset. Mie en. Hups. Sanoinko mie sen ääneen? Tarkotus oli vaan omassa päässä noituu.

Mutta tottahan se on. Ku opettajien loma alkaa, kotiäidin työsarka moninkertastuu. 
Kyllä sen huomaa, kun kotiin jääkin seitenkuisen lisäks 9-vuotias Duracell-pupu, 11-vuotias kylkeen hinkkautuja ja 14-vuotias maailmaan kyllästynyt teini. Ah sitä autuutta!

Miten sitä sais aikataulutettua vuorokaudet ja viikot niin, että jokainen lapsi sais tarpeeks huomiota? Sitä paljon puhuttuu TLC:tä?

Ja miten ne voikaan olla erilaisia. 
Yks läträis järvessä koko loman, toinen haluis kalastella omassa rauhassaan (samalla ku kiehnää äitin kainalossa, haasteellista ettenkö sanoisi) ja kolmas olis missä tahansa muualla paitsi kotona, tai ees samassa tilassa muun perheen kansa.
Sitten on tietty tää meijän ihana Umppalumppa, pahnanpohjimmainen. Hällä on äitiin semmonen teräsvaijerin vahvunen näkymätön napanuora.
Millä aivoilla voi keksiä kesäohjelmaa niin, että olis jokaiselle jotakin???
Ja kun ottaa vielä huomioon suhteellisen tarkkaan budjetoidun elämän (haluttais syödä vielä lomareissun jälkeenki) niin kyllä saa taas kuuppaansa raapia.

Tein vähän laskelmia muutamista kohteista. 
Muistutuksena vielä, ketä matkaseurueeseen kuuluisi:

- talon isäntä, 48v (ikä ei onneks vaikuta pääsylippujen tms. hintoihin)
- lady of the house, 33v (ulkomuodollisesti menis takuulla ihan heittämällä parikymppisestä)
- teini, 14v (odottaa sitä päivää kun täyttää 18, pääsee äitistä eroon)
- esiteini, 11v (edelleen äitin vauva, ei kiirettä vanheta)
- prinsessa, 9v (odottaa myös täysi-ikäistymistä että pääsisi naimisiin isännän työkaverin (+-50) kanssa)
- ja meijän Frida, 7kk (ei tarviis vanheta koskaan. Itellään ei vielä kummosia vaatimuksia kysyttäessä)

Eli. Kohteen perässä hinta koko klaanilta.

- Linnanmäki 195€ + matkat täältä Savon sydämestä, sekä matkoilla menetetyt hermot.
- Särkänniemi 205€ + samat kulut ja haitat kuin yllä.
- Korkeasaari 42€ - Edullinen, mutta matkalla omasta takaa tulevat apinat todennäköisesti        teloittaisivat toisensa esim. banaanin takia. (tai siksi että toinen katsoi väärällä tavalla)
- Tykkimäki 160€ - Paljon lyhyempi matka ku edellä mainittuihin kohteisiin, mutta vaara törmätä sukulaisiin.
- Ähtäri Zoo 150€ - Matkaa tännekin, ja kauhiasti vahtimista jottei teini syötä vittuuspäissään pienempiä elukoille.
- Punkaharjun Kesämaa 64€ - Matka sietokyvyn rajoilla (n.30 km), mutta luultavasti naputusta kuuluisi siitä että siellä käydään joka fucking kesä.

Loppukaneettina mainittakoon, että meijän Fridahan on mitä mainioin seuralainen kesäreissuille, ku pääsee ilmaseks kaikkialle. Meinasin just henkästä, et tulispa halvaks jos kaikki lapset ois noin pieniä... Mutta. Perun ehkä sittenkin puheeni. Tai siis ajatukseni.

Loppukaneetin loppukaneettina kerrottakoon, että teini ei ole sairas. Ainoa mahdollinen riivaaja lienee laajalti lapsiperheissä muuallakin maailmassa tunnettu Lorvi Katarri. Lääkäri epäili kesäloman riittävän lääkitykseksi.



Ja ettei blogin alkuperäinen ajatus pääsis unohtumaan, tein tänään kaakun! Wuhuu! 
Ystävättären tyttären valmistujaisten kunniaks näet. Ihan ihka eka DRIP CAKE, ja omasta mielestä onnistu jopa ihan siedettävästi. Varsinkin kun muistin ystäväni Anne Koon elintärkeän elämänneuvon:

JOS ET VOI PEITTÄÄ SITÄ, KOROSTA SITÄ.

Tätähän mie oon tupannu soveltamaan vähän elämän joka kiänteessä. Mittää ei voi niät peitellä. Ei loputtomiin ainakaan.

Klo on 23.06, vielä pitäs ainaki tunti jaksaa. On meinaan uuni täynnänsä marenkeja. Menossa muksujen opettajille huomisaamuna. Ai mitennii muka jätän asiat viime tinkaan???

tiistai 29. toukokuuta 2018

Saako äiti pelätä?


Frida tuhisee maha täynnä rauhallista vauvan untaan pinnasängyssä, autuaan tietämättömänä äitin mielen myllerryksestä. 
Tein ruuan, ruokin lapset ja isännän, tein normi kotihommia. Tytärpuolen kanssa päiväkahviteltiinkin useampi tunti. 

Pakko yrittää olla reipas ja ilonen, vaikka pelottaa niin maan saatanasti. Ei saa näyttää lapsille tai miehelle että itkettää, pelottaa.

Käytin meijän teinin, esikoiseni tänään sairaalassa ACTH- testissä.
Aamulla matkalla sairaalaan poika myöns ekan kerran pelkäävänsä. Vähän.
Voi poikaparka kun aavistais miun tuntemukset. Mutta eihän äiti voi sanoa ääneen että pelottaa. Vai voiko?
Nyt tässä kitutunteina, huomisia tuloksia odotellessa joudun ainaki itelleni myöntämään, että pelkään. En oo koskaan pelännyt näin paljoa.

Tuolla acth:lla tutkitaan lisämunuaisten uloimman kuorikerroksen toimintaa, lääkkeellä selvitetään alkaako keho sen myötä tuottamaan kortisolia. Joka tuntuu olevan melko tärkeä ihmisruumiille. Kuulemma tuo ulkokuori voi olla tuhoutunut, silloin puhutaan hienolla nimellä Addisonin taudista.
Jos tämä sairaus todetaan, vaatii se lopunikää lääkehoitoa ja korvaavia hormonihoitoja. Hurjaa ajatella, että vielä 1930- luvulla ei sitä osattu parantaa. Lopputulos oli aina selvä. Sinällään ei ehkä kuulosta hirveen pahalta nykyaikana, ja pystyyhän sen kanssa kuitenki suht normaalia elämää elämään.

Mutta se, mikä tässä äitin näkökulmasta pelottaa on se arki. Miten yhdistää ja tasapainottaa sairaus, murrosikä ja kaikki siinä ympärillä? Mihin vedetään raja missäkin tilanteessa?
Pelkään niitä tulevia tilanteita, joissa joutuu miettimään että kohtelisinko lasta kuin murrosikäistä kiukuttelevaa kusipääteiniä, vaiko niinkuin elinikäistä sairautta sairastavaa? Onko sääli sairautta?
Jonkun mielestä voi kuulostaa aika kaukaa haetulta, mutta minkäs teet. Kaikkee sitä tulee ajateltua. Tunnen oman lapseni sen verran hyvin, että varmasti tulee tilanteita jolloin on helppo vedota sairauteen. Kerätä säälipisteitä. Mihin miun äitinä pitää sillon vetää raja? Tai pystynkö yleensäkään vetelemään mitään rajoja? Alanko pitämään pojan pumpulissa, ettei vaan enää mitään muuta sattuis?
Tätä kirjoittaessa tajuun, etten pelkää sairautta itessään. Pelkään omaa asennettani siihen, ja sitä myötä poikaani. Muuttuuko kaikki tuttu ja turvallinen?
Entä jos en ite jaksakaan, enkä pysty olemaan poikani tukena? 

Kaipa tään asian kansa oppii elämään jos se tilanne tulee eteen. Ja pakkohan äitin on, pojan takia.

Koska äiti ei saa pelätä. Vai saako?




lauantai 26. toukokuuta 2018

Elämäni miehet

Esikoispojan syntymäpäivä on saanu miut miettimään oman elämäni miehiä.
Tärkeimmät mahtuu yhen käden sormiin: omat pojat, isoveli Jani, rakas aviomiehein ja viimesenä muttei vähäisimpänä iskä.

                                    Elias

"Leikkipuiston keinussa pieni valonkantaja,
  vauhtia ja naurua onni vatsanpohjalla.
  Sylissäni pidän sua olet aina osa mua... "

Pojat teki miusta aikoinaan äidin. Opettivat mitä on äidinrakkaus, väsymys, ensiaskeleet, hampaiden puhkeaminen, itku-potku-raivarit (äidin ja lapsen) ja unettomat yöt.
Ekaa kertaa elämässäni tunsin onnistuneeni jossakin, kun sain Eliaksen ensimmäisen kerran käsivarsilleni. Toki tuon ajan jälkeen poijjaat on opettanu äipälle vielä monenmonta asiaa, mutta niistä ehkä lisää joskus toiste :)

" Kun kipuilin ja uhmasin, löysin lujan           olkapään.  Suunnan elämään opastit. "

Sitten on isoveli, Jani. Myöhän ollaan avioerolapsia. Eron aikaan mie olin 6-vuotias ja Jani 2 vuotta vanhempi. Ei sitä voi sanoin selittää, miten iso tuki ja turva se isompi veli oli siinä tilanteessa pienelle tytölle. Monena iltana pyysin Jania kertomaan iltasadun, tai mieluummin keksimään jotaki omasta päästä, kun ei uni tullu ja iskää oli ikävä. Sovittiin aina, että vuoronperään kerrotaan tarina. No Jani alotti aina, eikä miun tarvinnu koskaan satuilla koska nukahin jo heti ekan tarinan aikana.
Muistan monesti miettineeni, että oltiinkohan Janin kansa syy äitin ja iskän eroon? Oliko ne eronnu meijän nahistelun ja kiukuttelun takia? Tässäkin tapauksessa aika paranti haavat, niinku sanotaan. Opittiin elämään arkea kolmistaan äitin kanssa, toisiimme nojaten.

" Kuuntelit ja odotit, murskaten mun            
   epävarmuuteni. Oikein rakastaen 
   kesytit. "

2014 elokuussa elämääni heilahti kesätuulen lailla (raikkaana tuulahduksena) nykyinen mieheni. Rakas parempi puolikkaani ja peruskallioni.
Siihen aikaan taisin olla aika kulunut, väsynyt ja itellekin tuntematon ihmisen irvikuva. Eletty elämä oli jättäny jälkensä niin sieluun ku ruumiiseenkin. Luottoa ihmiseen ei ollu, varsinkaan omaan itseen.
Mutta sitten tuli hän. Sain vähän toivoa.
Uskoa siihen että on olemassa parempaakin. Minnuu varten on olemassa joku. Pikkuhiljaa opin, että voin olla oma ihteni. Ei tarvii esittää mitään. Kelpaan omana ihtenäni niin hyvinä ku huonoina päivinä. Tuolloin taisin vasta tajuta mitä aito rakkaus on.

Tässä vaiheessa settiä varmaan osa lukijoista on jo siirtyny IS:n sivuille uutisia selailemaan, vaan toivon mukaan joku jaksaa lukea vielä loputkin sepustuksesta.

" Kylvetit ja tuuditit, nostit pyörän selkään.
   Kolhun parantaen puhalsit. "

ISKÄ.
Äkkiä ajateltuna en muista ikinä olleen tilannetta, etten olis voinu soittaa iskälle. Tästä maailmasta ei löyvy toista yhtä kilttiä ja aidosti pyyteetöntä ihmistä. Lapsena olin usein veljelle kateellinen, koska se on poika. Aattelin että se merkkais iskälle enempi...
VÄÄÄÄRIN.
Kyllä sitä on aina vaan oltu yhtä tärkeitä sukupuoleen kahtomatta.
Tajusin nopeesti porukoitten eron jälkeen, että se viikonloppu iskän kansa oli helvetin lyhyt aika, ku piti kälkättää kaikki viikon kuulumiset ja näyttää kaikki mitä on oppinu ja kertoa ainaki kerran vielä uudestaan ne kuulumiset. Iskältä löyty aina aikaa meille, vaikkakin oli tuore yrittäjä. Aina ei arkipäivät riittäny, ja iskä meni lauantaisinkin töihin. Mutta myö päästiin mukaan. Monet raksat ja työmaat nähtiin ja saatiin auttaa. Todellisuudessa iskän maanantait varmaan meni aina meijän jälkien korjaamiseen. Mutta ei se kiukunnu. Siitä että piti mennä töihin, saati siitä että joutu ottamaan meijät mukaan. Ei ikinä. Sillon ku iskä vapaalla oli niin oltiin tätin luona maalla. Mutta ei se käit ristissä sielläkä tuvassa istunu. Myö tehtiin mitä osattiin, enimmäkseen varsin ilkeyttä ja iskä teki mitä vaan. Peltotöitä, navettahommia, rakenti, teki polttopuita, poijitti lehmiä... Lista on loputon. Ja aina pyyteettömästi, ei se ollu kiitosta tai palkintoa vailla. Ja kaiken  tuon se teki vielä meijän kansa. Jo siitä pelkästään ansaihtis piruparka palkinnon.
Iskälle ollaan paljosta velkaa. Sitä velkaa en koskaan saa maksettua, vaikka parhaani teen. Vieläkin, 33-vuotiaana on iskä yks niistä suurimmista ja vankimmista tukipilareista.
Pitäis muistaa arvostaa, aina.

" Elämäni miehiä vahvoja, herkkiä.
   elämäni miehiä suuria, pieniä. "

KIITOS.


( Ja nuo lainauksethan on Suvi Teräsniskan biisistä, Elämäni miehiä. Hieno kipale.) 

perjantai 25. toukokuuta 2018

Pannukakkuja ja pohdintaa

Niinkuin jo toissapäivänä epäilin, niin ei kahta ilman kolmatta. Mitä haavereihin ja tapaturmiin tulee. Sinä hyvinkin samaisena iltana tyttö kävi taas ajelemassa uudella polkumaspyörällään... No eihän se menny ku Strömsössä. 

Tää oli onnistunu jollain ihmeen keinolla lyömään silmäkulmansa ja poskipäänsä pyörän soittokelloon! Siis nyt joutuu käyttämään nuorison suosimaa lyhennettä, WTF?!?!? Miten se on ees mahollista? Naama tangossako se on ajanu? Oman selityksen mukaan hän talutti pyörää, kun jalka sotkeutui polkimeen ja naama osu kelloon. Asia selvä. 
Niin tai näin, nyt on turpa ruvella ja kulma mustana. Vanhempi siskopuolensa yritti neuvoa että sanot kato koulussa että "Näkisittepä sen toisen osapuolen..."
-Ai miun pyörän vai? On ne sen nähny. Jep.

Eilisaamuna tämä elämän ja Helmi-polkupyörän kolhima tokaluokkalainen oli sen verran turvoksissa ja kipeä naamastaan, että annoin luvan jäädä kotiin lepäilemään ja lupasin jotain hyvää iltapalalle. Hyvä ruoka, parempi mieli ;)

Yksissä tuumin päätettiin että iltapalalle tehhään amerikkalaisia pannukakkuja, ne vie varmasti kivun ja pahan mielen mennessään. Ja niinhän ne tekikin, tosin jonkinasteinen ähky tais tulla tilalle.

Huomenna on muuten harvinaislaatuinen päivä. Tulee kuluneeks 14 vuotta siitä ku miusta tuli ÄITI. Kouluja on tullu käytyä elämän varrella, mutta siinä on kyllä semmonen koulu josta et valmistu koskaan. Aina kun luulet, että Jes! Handlaan kaiken, niin tulee esim. tämä paljon puhuttu teini ja pudottaa siut maanpinnalle ihan yksinkertasella lauseella:
- V***u ku sie et tajuu mistään mitään, mie muutan iskälle.
Näin. On varmaan tuttu lause monessa muussakin taloudessa. Tähän pätee varmaan se ikivanha epäilys siitä että se ruoho olis vihreämpää aidan toisella puolella?

Onneks nuo oikut on yleensä aika ohimeneviä, ja ei mene kauaa niin luikitaan häntä koipien välissä alakertaan anteeks pyytämään. Kai tää sitten on sitä kovasti mainostettua murrosikää. (Itsehän en ole koskaan moisesta vaivasta kärsiny, kysykee vaikka äitiltä!) Oon joskus miettiny, että miten mie en saa yhtään otetta tuohon lapseen, että miks en osaa tätä? Sitten muistan yhen jutun ja armahan ihteni:

Miehän oon ensikertalainen.

Ja loppuun vielä niihen pannukakkujen ohjetta, mitat on semmosia Noin-tyyppisiä ku oon hirveen huono seuraamaan ohjeita.

Amerikkalaiset pannukakut meijän malliin

- n. 4dl vehnäjauhoja
- sokeria oman maun mukaan
- vaniljasokeria oman tai vaikka isännän maun mukaan.
- leivinjauhetta n. 1rkl
- vaniljarahkaa 1prk (200g)
- maitoa n. 2.5dl


Sekoita kuivat ainekset keskenään ja lisää loput tarpeet. Taikinaa saapi turvotella jonkun aikaa jos vaan malttaa. Ja tästähän tulee pariin astetta jäykempää ku normi lettutaikinasta, niin ei toinna säikähtää.
Viikonloppuja! 

torstai 24. toukokuuta 2018

Maailman helpoin suklaaresepti, moussea!

Tässä eräänä päivänä halusin väsätä muksuille jotaki välipalaa. Hetken kaappeja pengottuani saldona oli 2dl kuohukermaa ja 100g tummaa suklaata.
Lopputulos kelpas ainakin meijän sokerihiirille.

- Kuumenna n. 1dl kermaa ja sulata joukkoon rouhittu suklaa. (taisin nakata vähän vaniljasokeriakin joukkoon)
- Kerma-suklaaseoksen jäähtyessä vatkaa loppu kerma löysäksi vaahdoksi.
- Sitten vaan kaikki sekasin, lusikoi kippoihin ja anna jähmettyä kylmässä ennen nauttimista.


Tällä ohjeella tuli just 3 tuommosta pienehköä annosta, mutta tais olla myös sen verran suklaista että riitti meijän herkkuperseille :)


keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Ei koiraa hampaisiin katsominen, tai teiniä jalkaan.

Aurinko karkoittaa lääkärit. Tai sitten ei. 

Pari päivää aiemmin FB muistutti, että 3 vuotta sitten toisella pojalla oli käsi kipsissä. Muistelin sitä tuskaa, kun Jätkä ei päässyt uimaan laisinkaan ekan lomakuukauden aikana. Ja kyllähän se paketti muitakin aktiviteetteja haittasi. Mietin että onneksi tänä vuonna on toisin, reilu viikko koulua jäljellä. Kaikki lapset ehjinä kesälaitumille.

JA PASKAT.

Eilen esikoinen kotiutui kaverin luota illalla reikä jalassa. Oli ruosteinen naula osunut kuninkaalliselle kulkureitille. Mikä naula, ei niin minkäänlaista kunnianosoitusta arvon esiteiniä kohtaan! No pikaisten laskutoimitusten jälkeen todettiin että tetanus ei välttämättä ole enää voimassa. Siinä vaiheessa naulahyökkäyksen kohteeksi joutunut nuori oli jo täysin varma kauheasta jäykistymiskuolemasta kaikkine muine oireineen. Tunnollinen äiti soittaa samoin tein päivystykseen, ja saa ohjeeksi passittaa nuoren heti aamusta kouluterkkarille ottamaan vahvisterokotteen. Huh, sentään säästyttiin yheltä sairaalareissulta.

Niitä muuten on riittänyt tämänkin lukuvuoden aikana. Perheessä jossa on 2 aikuista, 2 koiraa ja 4 lasta (ikähaarukalla 0-14) sekä jo yksi omilleen muuttanut 19-vuotias, ei vaan näköjään voi olla viikkoakaan jolloin kaikki olis terveinä eikä kellään olis mitään vaivoja. 

On ollu mahatautia, flunssaa, norovirusta, venähtäneitä raajoja, pudonneita päitä, korvatulehusta, märkärupea (ja tämä vielä tällä samaisella esiteinillä, siinähän meni elämä perseelleen kertarysäyksellä kun rupi tuli naamaan), kuumetta, hammasoperaatioita (näistä muuten viimeisin koiralla, mutta siitä lisää tuonnempana), ripulia... Kas kun ei mustaa ruttoakin. Kun näihin lisätään perheen tuoreimman tapauksen refluksi ja huonosti nukutut yöt niin ai että, elämä rulettaa.

Tuntuu että on vuosia, jolloin joka ainut tauti mitä on liikenteessä, löytää tiensä aina suoraan meille. Mutta kai se on normaalia lapsiperheessä, luulisin. Vois vaan välillä muutkin sairastaa. Meidän lääkemenoilla vois varmaan jo tehä koko perheen reissun kaukomaille. Paitsi etten kyllä lähtis koko perheen kanssa kaukomaille.

Niin se koira. Onhan blogin nimikin kuitenkin kyseisiin tovereihin viittaava.
Eilen meijän koiravanhus meni "rutiinitarkastukseen" eläinlääkärille. Lopputuloksena oli tokkurainen karvapallo, jolta puuttuu puolet hampaista. Herra sai pehmeen leivän kortin. Ilta sitten hoideltiin legovaivasta koiraa ja reikäjalkaista teiniä. Lääkinnät ei oo kummankaan kohdalla se helpoin homma. Teini vetäis nappulaa naamaan jatkuvasti, wat evöö...  Koira taas ei suostu syömään lääkkeitään vaikka miten ovelasti ne olevinaan jauhat ja piilotat maksamakkaraan. Eikö näille kummallekin löytyis joku välimuoto tähän hommaan? Toivotonta...

No, eipähän käy elämä tylsäks tänäänkään. Varmaan vielä miun tuurilla joku kotiutuu vähintään pää kainalossa iltapäivällä.


Luontoa ja maailmankaikkeutta uhmaten keitin aamukahvit, ja aion omistaa hetken ihan vaan itelleni tässä reikäisessä, hampaattomassa hektisessä elämässä. 


tiistai 22. toukokuuta 2018

Muurahaismellakka ja maan antimia

Meille on muuttanu alivuokralaisia, luvatta. Änkeytyyt joka paikkaan oman mielensä mukaan. Joka kesäinen muuttoaalto käynnissä, saisivat välillä lomailla miun puolesta vaikka pääkaupunkiseudulla. Tahi jossain. Mutta ei, aina ne tulee meille. Ehkä meillä ollaan niin vieraanvaraisia. Jätetään mehumukit pöydille, eikä aina muisteta huuhtasta jokasta käytettyä astiaa kun se laitetaan tiskialtaaseen. Joka tapauksessa perheemme on kasvanut vähintään tuhannella, ellei jopa miljoonalla pikku otuksella. Mietin tuossa viime yönä, että ku nämä sirkat sun muut ötiäiset on nyt muka niin kamalan maukkaita, niin mitenhän ne uppois nuo sokerimuurahaiset? Lähtiskö penskoilta niitä rouskuttamalla enin makean himo? Säästöhän se olis sekin näin lapsiperheessä. Vois lauantaina sanoa, että kerätkäähän lapset karkkinne. Tiiä miten maukkaita olisivat.

No vuokralaisista huolimatta elämä jatkuu. Emppu päätti tänään heti aamusta, että hän käy keräämässä raparperia ennen kouluun lähtöä, että saan leipoa jotakin välipalaa. Laiska ku oon, niin yhistelin 2 maailman helpointa reseptiä ja tein piirakan.


Tässä ohjeessa ei tarvii ku sekotella, vatkoomiset saapi jättää muille. Vallan yksinkertasta. Laitan tuohon alemmaks kuvan ohjeista, niin on vielä helpompaa ja yksinkertasempaa.


Muffinssiohjeesta nykäsin vaan tuon ekan kohan käyttöön, eli raparperien "maustamisen", pohja sitten piirakkaohjeella kaksinkertasena. Tää piirakkaohje on kyllä ollu aarre miun ja Empun reseptivihkossa. Tyttö sen aikoinaan kuljetti päiväkodista rypistyneellä ja revenneellä paperilapulla toivoen, että voitais kotona kokeilla. Siitä on tullu yks meijän luottoresepteistä :) 

Niin siis meillä on Empun (8v) kanssa yhteinen reseptivihko. Diili on, että siihen laitetaan VAIN hyvältä maistuvat jutut :D ite ne omin pikku kätösin siihen kirjoitellaan. Jostain syystä monen, lähes jokaisen leivontaohjeen viimeinen kohta kuuluu:

- MUISTA NUOLLA TAIKINAKIPPO! 

Elämän pieniä tärkeitä asioita ❤






maanantai 21. toukokuuta 2018

Kakkujen tarinaa.

Aattelin vielä joutessani laittaa muutaman kuvan tekeleistä matkan varrelta. Toiset onnistuneempia ku toiset. Osalla oma tarinansa, osalla ei. 

Ootteko muuten kuullu sanottavan, että kun on tehny useamman lapsen, niin nuorimmaisen kohalla kaikki turha hössötys jää pois? No niin just. Tuo puolikas kaakku on meijän Fridan 1/2-vuotispäivänä tehty :D









Elämäni ensimmäinen bloggaus

Niin sitä vaan piti itelleen keksiä jotakin puuhaa tähän tasapaksuun arkeen. Frida-neiti kiljuu omassa sängyssään päiväunia odotellen, mikäs tämän parempi aika kirjoittamiseen.

On tämä uusiosuurperheen elämä tietty välillä aika hektistäkin, mutta enimmäkseen ne meikäläisen askareet sijoittuu neljän seinän sisälle. Siitä kai se into leipomiseenkin on lähteny. Ja tietty ku lapsia on talossa, niin harvemmin jää leipomukset happanemaan kaappiin. ( makeat varsinkaan) ens viikonlopuksi pitäis tehä esikoiselle 14v-kakku. Ja tuon ikäinen poikalapsihan on se kaikista mukavin "asiakas", kun kaikkeen on vastaus - IHAN SAMA.

Tänäänki on perheessä merkkipäivä. Meijän vanha herra Nico, täyttää 9 vuotta. Hää on tiibetinspanieli. Oon luvannu vanhukselle maksalaatikkokakun, niinku joka vuosi :)

Kohta alkaa isommat kotiutua koulusta, jos jotain välipalaa kehittelis ilman että tarvii kauppaan raahautua. Kaapista löytyy ainakin suklaata, rahkaa, munia... Saas nähä tulisko niistä jotakin syömäkelpoista.

Uusia tuulia. Kun jotain yrittää...

Piiitkän hiljaisuuden jälkeen ajattelin taas rustailla ja kertoa vähän syytä blogihiljaisuuteen. Kuukaus takaperin heräsin todellisuute...