Saako äiti pelätä?

Frida tuhisee maha täynnä rauhallista vauvan untaan pinnasängyssä, autuaan tietämättömänä äitin mielen myllerryksestä. 

Tein ruuan, ruokin lapset ja isännän, tein normi kotihommia. Tytärpuolen kanssa päiväkahviteltiinkin useampi tunti. 

Pakko yrittää olla reipas ja ilonen, vaikka pelottaa niin maan saatanasti. Ei saa näyttää lapsille tai miehelle että itkettää, pelottaa.

Käytin meijän teinin, esikoiseni tänään sairaalassa ACTH- testissä.
Aamulla matkalla sairaalaan poika myöns ekan kerran pelkäävänsä. Vähän.
Voi poikaparka kun aavistais miun tuntemukset. Mutta eihän äiti voi sanoa ääneen että pelottaa. Vai voiko?
Nyt tässä kitutunteina, huomisia tuloksia odotellessa joudun ainaki itelleni myöntämään, että pelkään. En oo koskaan pelännyt näin paljoa.

Tuolla acth:lla tutkitaan lisämunuaisten uloimman kuorikerroksen toimintaa, lääkkeellä selvitetään alkaako keho sen myötä tuottamaan kortisolia. Joka tuntuu olevan melko tärkeä ihmisruumiille. Kuulemma tuo ulkokuori voi olla tuhoutunut, silloin puhutaan hienolla nimellä Addisonin taudista.
Jos tämä sairaus todetaan, vaatii se lopunikää lääkehoitoa ja korvaavia hormonihoitoja. Hurjaa ajatella, että vielä 1930- luvulla ei sitä osattu parantaa. Lopputulos oli aina selvä. Sinällään ei ehkä kuulosta hirveen pahalta nykyaikana, ja pystyyhän sen kanssa kuitenki suht normaalia elämää elämään.

Mutta se, mikä tässä äitin näkökulmasta pelottaa on se arki. Miten yhdistää ja tasapainottaa sairaus, murrosikä ja kaikki siinä ympärillä? Mihin vedetään raja missäkin tilanteessa?

Pelkään niitä tulevia tilanteita, joissa joutuu miettimään että kohtelisinko lasta kuin murrosikäistä kiukuttelevaa kusipääteiniä, vaiko niinkuin elinikäistä sairautta sairastavaa? Onko sääli sairautta?
Jonkun mielestä voi kuulostaa aika kaukaa haetulta, mutta minkäs teet. Kaikkee sitä tulee ajateltua. Tunnen oman lapseni sen verran hyvin, että varmasti tulee tilanteita jolloin on helppo vedota sairauteen. Kerätä säälipisteitä. Mihin miun äitinä pitää sillon vetää raja? Tai pystynkö yleensäkään vetelemään mitään rajoja? Alanko pitämään pojan pumpulissa, ettei vaan enää mitään muuta sattuis?

Tätä kirjoittaessa tajuun, etten pelkää sairautta itessään. Pelkään omaa asennettani siihen, ja sitä myötä poikaani. Muuttuuko kaikki tuttu ja turvallinen?
Entä jos en ite jaksakaan, enkä pysty olemaan poikani tukena? 

Kaipa tään asian kansa oppii elämään jos se tilanne tulee eteen. Ja pakkohan äitin on, pojan takia.

Koska äiti ei saa pelätä. Vai saako?

Elämäni miehet

Esikoispojan syntymäpäivä on saanu miut miettimään oman elämäni miehiä.
Tärkeimmät mahtuu yhen käden sormiin: omat pojat, isoveli Jani, rakas aviomiehein ja viimesenä muttei vähäisimpänä iskä.

                                    Elias

"Leikkipuiston keinussa pieni valonkantaja,
  vauhtia ja naurua onni vatsanpohjalla.
  Sylissäni pidän sua olet aina osa mua... "

Pojat teki miusta aikoinaan äidin. Opettivat mitä on äidinrakkaus, väsymys, ensiaskeleet, hampaiden puhkeaminen, itku-potku-raivarit (äidin ja lapsen) ja unettomat yöt.
Ekaa kertaa elämässäni tunsin onnistuneeni jossakin, kun sain Eliaksen ensimmäisen kerran käsivarsilleni. Toki tuon ajan jälkeen poijjaat on opettanu äipälle vielä monenmonta asiaa, mutta niistä ehkä lisää joskus toiste :)

" Kun kipuilin ja uhmasin, löysin lujan           olkapään.  Suunnan elämään opastit. "

Sitten on isoveli, Jani. Myöhän ollaan avioerolapsia. Eron aikaan mie olin 6-vuotias ja Jani 2 vuotta vanhempi. Ei sitä voi sanoin selittää, miten iso tuki ja turva se isompi veli oli siinä tilanteessa pienelle tytölle. Monena iltana pyysin Jania kertomaan iltasadun, tai mieluummin keksimään jotaki omasta päästä, kun ei uni tullu ja iskää oli ikävä. Sovittiin aina, että vuoronperään kerrotaan tarina. No Jani alotti aina, eikä miun tarvinnu koskaan satuilla koska nukahin jo heti ekan tarinan aikana.
Muistan monesti miettineeni, että oltiinkohan Janin kansa syy äitin ja iskän eroon? Oliko ne eronnu meijän nahistelun ja kiukuttelun takia? Tässäkin tapauksessa aika paranti haavat, niinku sanotaan. Opittiin elämään arkea kolmistaan äitin kanssa, toisiimme nojaten.

" Kuuntelit ja odotit, murskaten mun            
   epävarmuuteni. Oikein rakastaen 

   kesytit. "

2014 elokuussa elämääni heilahti kesätuulen lailla (raikkaana tuulahduksena) nykyinen mieheni. Rakas parempi puolikkaani ja peruskallioni.
Siihen aikaan taisin olla aika kulunut, väsynyt ja itellekin tuntematon ihmisen irvikuva. Eletty elämä oli jättäny jälkensä niin sieluun ku ruumiiseenkin. Luottoa ihmiseen ei ollu, varsinkaan omaan itseen.
Mutta sitten tuli hän. Sain vähän toivoa.
Uskoa siihen että on olemassa parempaakin. Minnuu varten on olemassa joku. Pikkuhiljaa opin, että voin olla oma ihteni. Ei tarvii esittää mitään. Kelpaan omana ihtenäni niin hyvinä ku huonoina päivinä. Tuolloin taisin vasta tajuta mitä aito rakkaus on.

Tässä vaiheessa settiä varmaan osa lukijoista on jo siirtyny IS:n sivuille uutisia selailemaan, vaan toivon mukaan joku jaksaa lukea vielä loputkin sepustuksesta.

" Kylvetit ja tuuditit, nostit pyörän selkään.
   Kolhun parantaen puhalsit. "

ISKÄ.
Äkkiä ajateltuna en muista ikinä olleen tilannetta, etten olis voinu soittaa iskälle. Tästä maailmasta ei löyvy toista yhtä kilttiä ja aidosti pyyteetöntä ihmistä. Lapsena olin usein veljelle kateellinen, koska se on poika. Aattelin että se merkkais iskälle enempi...
VÄÄÄÄRIN.
Kyllä sitä on aina vaan oltu yhtä tärkeitä sukupuoleen kahtomatta.
Tajusin nopeesti porukoitten eron jälkeen, että se viikonloppu iskän kansa oli helvetin lyhyt aika, ku piti kälkättää kaikki viikon kuulumiset ja näyttää kaikki mitä on oppinu ja kertoa ainaki kerran vielä uudestaan ne kuulumiset. Iskältä löyty aina aikaa meille, vaikkakin oli tuore yrittäjä. Aina ei arkipäivät riittäny, ja iskä meni lauantaisinkin töihin. Mutta myö päästiin mukaan. Monet raksat ja työmaat nähtiin ja saatiin auttaa. Todellisuudessa iskän maanantait varmaan meni aina meijän jälkien korjaamiseen. Mutta ei se kiukunnu. Siitä että piti mennä töihin, saati siitä että joutu ottamaan meijät mukaan. Ei ikinä. Sillon ku iskä vapaalla oli niin oltiin tätin luona maalla. Mutta ei se käit ristissä sielläkä tuvassa istunu. Myö tehtiin mitä osattiin, enimmäkseen varsin ilkeyttä ja iskä teki mitä vaan. Peltotöitä, navettahommia, rakenti, teki polttopuita, poijitti lehmiä... Lista on loputon. Ja aina pyyteettömästi, ei se ollu kiitosta tai palkintoa vailla. Ja kaiken  tuon se teki vielä meijän kansa. Jo siitä pelkästään ansaihtis piruparka palkinnon.
Iskälle ollaan paljosta velkaa. Sitä velkaa en koskaan saa maksettua, vaikka parhaani teen. Vieläkin, 33-vuotiaana on iskä yks niistä suurimmista ja vankimmista tukipilareista.
Pitäis muistaa arvostaa, aina.

" Elämäni miehiä vahvoja, herkkiä.
   elämäni miehiä suuria, pieniä. "

KIITOS.

( Ja nuo lainauksethan on Suvi Teräsniskan biisistä, Elämäni miehiä. Hieno kipale.) 

Pannukakkuja ja pohdintaa

Niinkuin jo toissapäivänä epäilin, niin ei kahta ilman kolmatta. Mitä haavereihin ja tapaturmiin tulee. Sinä hyvinkin samaisena iltana tyttö kävi taas ajelemassa uudella polkumaspyörällään... No eihän se menny ku Strömsössä. 

Tää oli onnistunu jollain ihmeen keinolla lyömään silmäkulmansa ja poskipäänsä pyörän soittokelloon! Siis nyt joutuu käyttämään nuorison suosimaa lyhennettä, WTF?!?!? Miten se on ees mahollista? Naama tangossako se on ajanu? Oman selityksen mukaan hän talutti pyörää, kun jalka sotkeutui polkimeen ja naama osu kelloon. Asia selvä. 

Niin tai näin, nyt on turpa ruvella ja kulma mustana. Vanhempi siskopuolensa yritti neuvoa että sanot kato koulussa että "Näkisittepä sen toisen osapuolen..."
-Ai miun pyörän vai? On ne sen nähny. Jep.

Eilisaamuna tämä elämän ja Helmi-polkupyörän kolhima tokaluokkalainen oli sen verran turvoksissa ja kipeä naamastaan, että annoin luvan jäädä kotiin lepäilemään ja lupasin jotain hyvää iltapalalle. Hyvä ruoka, parempi mieli ;)

Yksissä tuumin päätettiin että iltapalalle tehhään amerikkalaisia pannukakkuja, ne vie varmasti kivun ja pahan mielen mennessään. Ja niinhän ne tekikin, tosin jonkinasteinen ähky tais tulla tilalle.

Huomenna on muuten harvinaislaatuinen päivä. Tulee kuluneeks 14 vuotta siitä ku miusta tuli ÄITI. Kouluja on tullu käytyä elämän varrella, mutta siinä on kyllä semmonen koulu josta et valmistu koskaan. Aina kun luulet, että Jes! Handlaan kaiken, niin tulee esim. tämä paljon puhuttu teini ja pudottaa siut maanpinnalle ihan yksinkertasella lauseella:

- V***u ku sie et tajuu mistään mitään, mie muutan iskälle.
Näin. On varmaan tuttu lause monessa muussakin taloudessa. Tähän pätee varmaan se ikivanha epäilys siitä että se ruoho olis vihreämpää aidan toisella puolella?

Onneks nuo oikut on yleensä aika ohimeneviä, ja ei mene kauaa niin luikitaan häntä koipien välissä alakertaan anteeks pyytämään. Kai tää sitten on sitä kovasti mainostettua murrosikää. (Itsehän en ole koskaan moisesta vaivasta kärsiny, kysykee vaikka äitiltä!) Oon joskus miettiny, että miten mie en saa yhtään otetta tuohon lapseen, että miks en osaa tätä? Sitten muistan yhen jutun ja armahan ihteni:

Miehän oon ensikertalainen.

Ja loppuun vielä niihen pannukakkujen ohjetta, mitat on semmosia Noin-tyyppisiä ku oon hirveen huono seuraamaan ohjeita.

Amerikkalaiset pannukakut meijän malliin

- n. 4dl vehnäjauhoja
- sokeria oman maun mukaan
- vaniljasokeria oman tai vaikka isännän maun mukaan.
- leivinjauhetta n. 1rkl
- vaniljarahkaa 1prk (200g)
- maitoa n. 2.5dl

Sekoita kuivat ainekset keskenään ja lisää loput tarpeet. Taikinaa saapi turvotella jonkun aikaa jos vaan malttaa. Ja tästähän tulee pariin astetta jäykempää ku normi lettutaikinasta, niin ei toinna säikähtää.

Viikonloppuja! 

Maailman helpoin suklaaresepti, moussea!

Tässä eräänä päivänä halusin väsätä muksuille jotaki välipalaa. Hetken kaappeja pengottuani saldona oli 2dl kuohukermaa ja 100g tummaa suklaata.
Lopputulos kelpas ainakin meijän sokerihiirille.

- Kuumenna n. 1dl kermaa ja sulata joukkoon rouhittu suklaa. (taisin nakata vähän vaniljasokeriakin joukkoon)
- Kerma-suklaaseoksen jäähtyessä vatkaa loppu kerma löysäksi vaahdoksi.
- Sitten vaan kaikki sekasin, lusikoi kippoihin ja anna jähmettyä kylmässä ennen nauttimista.

Tällä ohjeella tuli just 3 tuommosta pienehköä annosta, mutta tais olla myös sen verran suklaista että riitti meijän herkkuperseille :)

Ei koiraa hampaisiin katsominen, tai teiniä jalkaan.

Aurinko karkoittaa lääkärit. Tai sitten ei. 

Pari päivää aiemmin FB muistutti, että 3 vuotta sitten toisella pojalla oli käsi kipsissä. Muistelin sitä tuskaa, kun Jätkä ei päässyt uimaan laisinkaan ekan lomakuukauden aikana. Ja kyllähän se paketti muitakin aktiviteetteja haittasi. Mietin että onneksi tänä vuonna on toisin, reilu viikko koulua jäljellä. Kaikki lapset ehjinä kesälaitumille.

JA PASKAT.

Eilen esikoinen kotiutui kaverin luota illalla reikä jalassa. Oli ruosteinen naula osunut kuninkaalliselle kulkureitille. Mikä naula, ei niin minkäänlaista kunnianosoitusta arvon esiteiniä kohtaan! No pikaisten laskutoimitusten jälkeen todettiin että tetanus ei välttämättä ole enää voimassa. Siinä vaiheessa naulahyökkäyksen kohteeksi joutunut nuori oli jo täysin varma kauheasta jäykistymiskuolemasta kaikkine muine oireineen. Tunnollinen äiti soittaa samoin tein päivystykseen, ja saa ohjeeksi passittaa nuoren heti aamusta kouluterkkarille ottamaan vahvisterokotteen. Huh, sentään säästyttiin yheltä sairaalareissulta.

Niitä muuten on riittänyt tämänkin lukuvuoden aikana. Perheessä jossa on 2 aikuista, 2 koiraa ja 4 lasta (ikähaarukalla 0-14) sekä jo yksi omilleen muuttanut 19-vuotias, ei vaan näköjään voi olla viikkoakaan jolloin kaikki olis terveinä eikä kellään olis mitään vaivoja. 

On ollu mahatautia, flunssaa, norovirusta, venähtäneitä raajoja, pudonneita päitä, korvatulehusta, märkärupea (ja tämä vielä tällä samaisella esiteinillä, siinähän meni elämä perseelleen kertarysäyksellä kun rupi tuli naamaan), kuumetta, hammasoperaatioita (näistä muuten viimeisin koiralla, mutta siitä lisää tuonnempana), ripulia... Kas kun ei mustaa ruttoakin. Kun näihin lisätään perheen tuoreimman tapauksen refluksi ja huonosti nukutut yöt niin ai että, elämä rulettaa.

Tuntuu että on vuosia, jolloin joka ainut tauti mitä on liikenteessä, löytää tiensä aina suoraan meille. Mutta kai se on normaalia lapsiperheessä, luulisin. Vois vaan välillä muutkin sairastaa. Meidän lääkemenoilla vois varmaan jo tehä koko perheen reissun kaukomaille. Paitsi etten kyllä lähtis koko perheen kanssa kaukomaille.

Niin se koira. Onhan blogin nimikin kuitenkin kyseisiin tovereihin viittaava.
Eilen meijän koiravanhus meni "rutiinitarkastukseen" eläinlääkärille. Lopputuloksena oli tokkurainen karvapallo, jolta puuttuu puolet hampaista. Herra sai pehmeen leivän kortin. Ilta sitten hoideltiin legovaivasta koiraa ja reikäjalkaista teiniä. Lääkinnät ei oo kummankaan kohdalla se helpoin homma. Teini vetäis nappulaa naamaan jatkuvasti, wat evöö...  Koira taas ei suostu syömään lääkkeitään vaikka miten ovelasti ne olevinaan jauhat ja piilotat maksamakkaraan. Eikö näille kummallekin löytyis joku välimuoto tähän hommaan? Toivotonta...

No, eipähän käy elämä tylsäks tänäänkään. Varmaan vielä miun tuurilla joku kotiutuu vähintään pää kainalossa iltapäivällä.

Luontoa ja maailmankaikkeutta uhmaten keitin aamukahvit, ja aion omistaa hetken ihan vaan itelleni tässä reikäisessä, hampaattomassa hektisessä elämässä. 

Muurahaismellakka ja maan antimia

Meille on muuttanu alivuokralaisia, luvatta. Änkeytyyt joka paikkaan oman mielensä mukaan. Joka kesäinen muuttoaalto käynnissä, saisivat välillä lomailla miun puolesta vaikka pääkaupunkiseudulla. Tahi jossain. Mutta ei, aina ne tulee meille. Ehkä meillä ollaan niin vieraanvaraisia. Jätetään mehumukit pöydille, eikä aina muisteta huuhtasta jokasta käytettyä astiaa kun se laitetaan tiskialtaaseen. Joka tapauksessa perheemme on kasvanut vähintään tuhannella, ellei jopa miljoonalla pikku otuksella. Mietin tuossa viime yönä, että ku nämä sirkat sun muut ötiäiset on nyt muka niin kamalan maukkaita, niin mitenhän ne uppois nuo sokerimuurahaiset? Lähtiskö penskoilta niitä rouskuttamalla enin makean himo? Säästöhän se olis sekin näin lapsiperheessä. Vois lauantaina sanoa, että kerätkäähän lapset karkkinne. Tiiä miten maukkaita olisivat.

No vuokralaisista huolimatta elämä jatkuu. Emppu päätti tänään heti aamusta, että hän käy keräämässä raparperia ennen kouluun lähtöä, että saan leipoa jotakin välipalaa. Laiska ku oon, niin yhistelin 2 maailman helpointa reseptiä ja tein piirakan.

Tässä ohjeessa ei tarvii ku sekotella, vatkoomiset saapi jättää muille. Vallan yksinkertasta. Laitan tuohon alemmaks kuvan ohjeista, niin on vielä helpompaa ja yksinkertasempaa.

Muffinssiohjeesta nykäsin vaan tuon ekan kohan käyttöön, eli raparperien "maustamisen", pohja sitten piirakkaohjeella kaksinkertasena. Tää piirakkaohje on kyllä ollu aarre miun ja Empun reseptivihkossa. Tyttö sen aikoinaan kuljetti päiväkodista rypistyneellä ja revenneellä paperilapulla toivoen, että voitais kotona kokeilla. Siitä on tullu yks meijän luottoresepteistä :) 

Niin siis meillä on Empun (8v) kanssa yhteinen reseptivihko. Diili on, että siihen laitetaan VAIN hyvältä maistuvat jutut :D ite ne omin pikku kätösin siihen kirjoitellaan. Jostain syystä monen, lähes jokaisen leivontaohjeen viimeinen kohta kuuluu:

- MUISTA NUOLLA TAIKINAKIPPO! 

Elämän pieniä tärkeitä asioita ❤

Kakkujen tarinaa.

Aattelin vielä joutessani laittaa muutaman kuvan tekeleistä matkan varrelta. Toiset onnistuneempia ku toiset. Osalla oma tarinansa, osalla ei. 

Ootteko muuten kuullu sanottavan, että kun on tehny useamman lapsen, niin nuorimmaisen kohalla kaikki turha hössötys jää pois? No niin just. Tuo puolikas kaakku on meijän Fridan 1/2-vuotispäivänä tehty :D

Elämäni ensimmäinen bloggaus

Niin sitä vaan piti itelleen keksiä jotakin puuhaa tähän tasapaksuun arkeen. Frida-neiti kiljuu omassa sängyssään päiväunia odotellen, mikäs tämän parempi aika kirjoittamiseen.

On tämä uusiosuurperheen elämä tietty välillä aika hektistäkin, mutta enimmäkseen ne meikäläisen askareet sijoittuu neljän seinän sisälle. Siitä kai se into leipomiseenkin on lähteny. Ja tietty ku lapsia on talossa, niin harvemmin jää leipomukset happanemaan kaappiin. ( makeat varsinkaan) ens viikonlopuksi pitäis tehä esikoiselle 14v-kakku. Ja tuon ikäinen poikalapsihan on se kaikista mukavin "asiakas", kun kaikkeen on vastaus - IHAN SAMA.

Tänäänki on perheessä merkkipäivä. Meijän vanha herra Nico, täyttää 9 vuotta. Hää on tiibetinspanieli. Oon luvannu vanhukselle maksalaatikkokakun, niinku joka vuosi :)

Kohta alkaa isommat kotiutua koulusta, jos jotain välipalaa kehittelis ilman että tarvii kauppaan raahautua. Kaapista löytyy ainakin suklaata, rahkaa, munia... Saas nähä tulisko niistä jotakin syömäkelpoista.