Onko kauneus katsojan silmissä?

Eilen oli lähemmäs 30 astetta lämmintä, ku lähettiin tytön kansa kauppaan. Pukeuduin niinku aina: farkut, toppi ja neuletakki.
Autossa neiti sitten tokas: -Äiti, miks sie peität tuon hienon Addun paidan tuolla neuletakilla?
Hetkeäkään epäröimättä, hiki selkää valuen vastasin: - En peitä hienoa paitaa, vaan mahani.

Niin.
Mitäs sitten kun ihminen ei viihdy omassa kehossaan? Jos peiliin ei enää edes pysty katsomaan, koska sieltä näkyy ylipainonen vastenmielinen ihmisen irvikuva? Jos koskaan ei ole tuntenut itseään kauniiksi?

Mie oon ollu viimeks tyytyväinen omaan kroppaani joskus yläasteella. Tosin kyllähän sillonki löyty kritisoitavaa. Ainaki muitten mielestä. Olin tuohon aikaan normaalipainonen, jopa hoikahko ja ylimäärästä ei löytyny mistään kohin vartaloa. Mutta ei sitten kyllä ollu esim. tissejäkään ja sekös oli muiden mielestä varsin naurettava homma.

Nyt tänään 18 vuotta, 2 avioliittoa, 4 lasta ja helvetin paljon elettyä elämää myöhemmin, sitä ylimäärästä on joka kohassa. Tisseistä ei oo pulaa ollu sen jälkeen ku aikoinaan esikoista aloin oottaa. Nyt olis vaikka muille jakaa, lahjottaa vaikka vähän roikkuvaa hyväntekeväisyyteen kahisevan sijaan. No eipähän ainaka kukaan enää naureskele "paikoille, joissa pitäis olla rinnat".
Kun pituutta on se huimat metri ja pipo villasukat jalassa, niin ei se paljon mieltä lämmitä kun vaaka alkaa huidella lähempänä sataa ku viittäkymmentä. Se masentaa mielen, romuttaa viimesenki itsetunnon rippeen ja saa turhautumaan kaikkeen. Itseen ennen kaikkea.
Miks pitää olla niin helvetin saamaton, ettei yhtä 20 kiloa saa laihdutettua? Miksei saa ihteään sen vertaa niskasta kiinni että lähtis lenkille joka ilta?
Voisko tästä kaikesta syyttää jotakin/jotakuta muuta? Vaikka kiirettä, stressiä, vauvaa, väsymystä? Tai vaikka maailman hiilidioksidipäästöjä?
Ei voi. Syy on tässä 84 kilossa suomalaista naista, joka ei vaan saa tehtyä asialle mitään.

Oon mie yrittäny laihduttaakin. Ei oo siitä kiinni. 2 vuotta sitten häiden edellä sain pudotettuakin melki 10kg erään firman dieettiohjelmalla. Se suju vaan jotenki luontevasti sillon. Olin 3-vuorotyössä tehtaalla, oli tarkat ruoka-/kahvitunnit. Syömisen rytmittämisessä ei ollu mitään ongelmaa, päinvastoin. Ja tuli tietty liikuttua automaattisesti työvuoron aikana. Toisin ku nyt...

Suurimpana ongelmana oon yleensä näissä dieettikokeiluissa kuitenki törmänny rahapolitiikkaan. Aina hehkutetaan, että terveellisesti syöminen ei tule kalliiks... HAH. PASKAPUHETTA.
(Tässä kohtaa varmaan moni miettii, että tuo ei vaan osaa käyttää rahaa... En osaakaan, mutta se on asia erikseen) Nyt tullaan siihen tilanteeseen, että kotona on muita syöjiä 4 ihtes lisäks. Yksi niistä raavas suomalainen ruumiillista työtä tekevä mies, 2 teini-ikästä poikaa + nuoremmat siihen päälle. Ei edes voi kuvitella, että esim perheen miehet pärjäis salaateilla, rahkalla ja marjoilla kovin pitkälle. Ei sitä vaan voi vaatia oman laihdutuksen takia muita tyytymään samoihin eväisiin. Sitten ku "normaali" ruokatarpeiden lisäks ostat itelles kaiken dieetin mukaisen äpöstyksen, niin kyllä se vaan ihmeesti rahavaroissa tuntuu. Niinpä harmittavan usein ne dieettivaihtoehdot tuppaa ennen pitkää jäämään sinne kauppaan. Ens kerralla sitten taas uus yritys.
Eikä nykysin tuo elämän rytmittäminenkään tietysti ihan niin yksoikoista oo, ku on tuo meijän Friidu. Se on ihmettä lähentelevä asia, jos saan päivän aikana leipäpalasen kokonaan syötyä yhteen menoon. Kahvi on se miun pääasiallinen ravinto. Harmi ku sillä ei laihdu.

Fridan syntymästä on nyt tosiaan kohta se 8 kuukautta. Vieläki näyttää välillä huonoina päivinä siltä että tiineys ois kuitenki kestoluokkaista. Ihmiset kaupassa varmaan päivittelee että on siinä oltu nopeita ku vauva on rattaissa ja taas on akka maha pystyssä! En tiiä onko ne katseet enempi huvittuneita vai sääliviä... Vaiko halveksivia. Vaikka miten puhutaan että jokainen kantaa ite omat läskinsä, niin ihmeen paljon miun vararenkaat tuntuu joitakin vaivaavan.
Vai vaivaako sittenkään? Kumpuaako kaikki tää epäluulo ja ahdistuneisuus omasta sisimmästä? Siitä, ku ite tunnet olevas sellainen, kuin kuvittelet muitten mielestä olevas?

Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan. Mie totisesti toivon, että tää pitäs paikkansa tässä laihuutta ja tiettyjä kauneusihanteita tyrkyttävässä maailmassa. Sillon miulaki olis mahollisuus olla kaunis.

Edes jonkun silmissä.

Ekan lomaviikon helpot herkut

Joo, tänään en meinannut sen enempiä jaaritella. Eka lomaviikko lähenee loppuaan, ja ollaan tyttöjen kanssa vielä kaikki hengissä ja yhtenä kappaleena. Positiivinen yllätys.

Empun kanssa on vähän herkuteltu. Koitettu uusia reseptejä, ja vihkosta kaivettu esille niitä vanhoja luottoreseptejä.

Emppu halus ihan välttämättä, että opettajille lahjaks menneet mansikkamarengit on sisällytettävä tähän postaukseen, joten meijän lomaviikko alko poikkeuksellisesti tässä mielessä jo männä perjantaina 😊 siinä kun oli sen suklaakakun vääntäminen lauantaille ja muuta pöhinää, niin meni vähän myöhäseks. Marengit saatiin uuniin klo 22. Emppu luovutti samoin tein, että jakso herätä todistusta hakemaan aamulla. Ite päivystin tunnollisena klo 02.00 asti, eikä ne hiton marengit ollu silloinkaan vielä lähellekään kuivia. Etin jo tulitikkuja torpasta, että olisin saanu silmät pysymään auki... Sitten aattelin että olkoot. Käänsin uunista virrat pois ja painelin peiton alle. Ja TADAA, aamulla minnuu ootti uunissa täydellisyyttä hipovat mansikkamarengit. Loistavaa.
Marenkien ohje otettiin internetin ihmeellisestä maailmasta, KVG niinku tuo meijän rakas teini usein äipälle sanoo.

https://www.meillakotona.fi/reseptit/helpot-mansikkamarengit

Tuolta siis resepti.

Erityisen tyytyväinen olin kuitenkin tällä kertaa omaan paketointitaitooni! Tuli aikuisten oikeesti nätit nyytit (hyi kamala!) opettajille viemisiksi. Tähän sopis taas yks hyvä kaiman lentävä lause:

ITSEENI OON KIITTÄNY JA KIITOSTA ON RIITTÄNY.

No, siinä ku oltiin sitten saatu kunnialla lasten koulut päätökseen niin päästiin siihen loman makuun. Maanantaina Emppu tuumas heti aamusta, että äitin puska rehottaa. Eiku tekemään asialle jotaki. Reseptivihkon kimppuun ja raparperit jatkojalostukseen. Tää resepti on joku ikivanha, varmaan serkunsiskonkaimannaimalta saatu ja muistaakseni 2 eri ohjetta risteytetty 🤔

- Raparperia pilkottuna

- Sokeria

- Kanelia

Raparperit sekotellaan maustumaan kanelin ja sokurin kansa, ja sitten ite taikinan kimppuun. Myöhän tykätään tästä ohjeesta ku laiskoja ollaan. Ei tarvihe mittään vatkailla eikä ketkutella, sekotellaan vaan. 

- 5dl vehnäjauhoja 

- 2tl leivinjauhetta 

- 2,5dl sokeria

- 3 munaa

- 1dl sulatettua voita

- 2dl kermaviiliä

Eli kaikki vaan sekalutta ja vuokiin. Myö jouvuttiin olosuhteiden pakosta tekemään pullavuokiin, mut tuntu toimivan silleenkin. Paisteltiin 200 asteessa reilu 15min. (ei sentään yön yli niinku marenkeja) 

Ja viimeisenä, muttei TODELLAKAAN vähäisimpänä meijän ehoton uus suosikki: mikrosuklaakakku! Voi jessus miten voi uusavuttoman kokin leipominen olla helppoa! Ja on muuten ihan sairaan hyvää vielä kaiken hyvän lisäks. Ai että. En oo mikään suklaan suuri ystävä muuten (vain puoli kiloa päivässä) mutta tää kyllä osu ja uppos. Ja on nopia tehä, ehkä 4 minuuttia kaikkiaan meni. Tai 5 jos syöminen lasketaan mukaan.  

Ohjekin on varsin simppeli:

- 1/2dl vehnäjauhoja 

- 1/2dl sokeria

- 2rkl tummaa kaakaojauhetta 

- 1/4tl leivinjauhetta 

- vaniljasokeria

- 2rkl öljyä

- 1 muna

- 1/2dl maitoa

Ja taas kerran vaan kaikki sörsselit sekasin ja tuotos kahteen mikronkestävään mukiin. Sitten mikro huutamaan 2 minuutiks (800w). Ja vapaavalintaiset lisukkeet kylkeen. Tosin varmaan olis ihan bueno vaikka tuommosenaan esim. kaffen kanssa. 

Että tämmöstä tällä kertaa. Nauttikaa helteistä (meillä tänään +11, huh.) ja herkutelkaa! 

BFF - Kun aikuisella ei ole sydänystävää.

Jokainen vanhempi on varmaan joskus keskustellut jälkikasvunsa kanssa kavereista.
Kellä niitä on muutama, kellä useampi. Yksi esittää koulussa kovista saadakseen kavereita, toinen ihmettelee miksei kaikki vois olla kavereita keskenään.
Toisella on muutama hyvä kaveri, toisen kaveripiiri on 3/4 koulun populaatiosta.

Mutta mitäs sitten, kun aikuisella ei ole ystäviä...?
Kun tunnet olevas yksin, ja ajatuksia voit purkaa vain kirjottamalla niitä tuiki tuntemattomien ihmisten luettavaksi?
Mie voisin sanoa, että miun elämässä on muutama ystävä. Yksi, joka asuu muualla, ja jonka kansa pidetään yhteyttä sillon ku keretään, ja nähdään vielä harvemmin. Sekä nykysellä paikkakunnalla muutamia ystäviä, joihin oon tutustunu aikoinaan "isännän kautta". Enkä nyt tarkoita, että he sen huonompia ystäviä olisivat, vaikkeivät olekaan "omasta takaa" :D

Se asia mikä miun mieltä painaa, on just ne omasta takaa olevat ystävät. Tai niiden puute.
Heräsin tähän ajatukseen reilu 2 vuotta sitten ekaa kertaa, ku suunniteltiin meijän häitä. Vieraslistoja laatiessa miun puolelta löyty lähinnä sukulaisia. Mietin, että oonko oikeesti niin huono ihminen, että en 31 vuoden aikana ollu saanu hankittua itelleni yhtään "pysyvää" ystävää? Oonko niin vittumainen akka, ettei kukaan oo kestäny miun seuraa?

En tiiä. Ehkä oon vaan hankala.

Kai se on se elämäkin mikä on verottanu. Oon erehtyny ryhtymään semmosiin parisuhteisiin, joissa toinen on vaatinu jättämään kaverit ja ystävät syrjään. Puhuttaisko vaikka omistushalusta tässä tilanteessa. Sitten on varsin ollu vaan niin erilaiset elämäntilanteet ihmisten kanssa ettei vaan oo sopineet yhteen. Yhtä kaikki, oon välillä aika helvetin yksinäinen.
Kateellisena katon,ku joku päivittää Facebookiin tai Instagramiin tyttöporukan kuvia illanvietoista. Jos mie saisin moisen kuvan aikaseks, niin joko se olis lavastettu sukujuhlissa serkkutyttöjen avustuksella tahi siinä olis 1 ihminen miun lisäks. Useimmiten. Joskus tietty sattuu ihania poikkeuksia ja pääsen soluttautumaan jonkun porukan matkaan :D

Ehkä miula vaan on orastava keski-iän kriisi tai joku.
On niin paljon kerrottavaa ja puitavaa, eikä kellään aikaa kuunnella. Onneks miula on Frida, se kuuntelee kiltisti äitin jorinat (enimmäkseen) ja antaa silloin tällöin jopa hieman ankaraakin palautetta.

Miulta puuttuu ihminen, jonka kanssa vois muistella aikaa esim. 20 vuotta sitten. Että oi niitä aikoja... tai semmonen, joka tietäis miusta kaiken. Tietäis jo nenän asennosta tai olemattomien hiusten heilautuksesta sen, mitä aion seuraavaks sanoa tai tehä. Semmonen joka sanois:
Hei, Fuck it all. Asiat ei voi olla huonommin ku sillon, ku jäätiin kiinni tupakanpoltosta ja ryyppäämisestä ja saatiin selkään niin perkeleesti. Kyllä sie kestät.

Loppujen lopuks en tiiä tarviisinko ees semmosta ystävää toisaalta. Muistuttamaan kaikista menneisyyden virheistä. Tää on kakspiippunen juttu, niinku moni muukin elämään liittyvä asia. Elämä on.

Ja edelleen haluun painottaa, etten millään tavoin halua loukata tai aliarvostaa elämässäni nyt olevia kavereita ja ystäviä. Ootte kultaakin kalliimpia. Vaikkette oo ollu matkassa alusta asti, niin välipysäkeiltäkin saa nousta kyytiin.

Kesäloma, uhka vai mahdollisuus?

Se alkais olla taas se vuoden haastavin aika käsillä. KESÄLOMA.

Viikko takaperin kävin meijän 11-vuotiaan viimesessä arviointikeskustelussa. Tuokion päätteeks pojan opettaja tuumas:

- No, kohta päästään huilimaan.

Niin, sie pääset. Mie en. Hups. Sanoinko mie sen ääneen? Tarkotus oli vaan omassa päässä noituu.

Mutta tottahan se on. Ku opettajien loma alkaa, kotiäidin työsarka moninkertastuu. 

Kyllä sen huomaa, kun kotiin jääkin seitenkuisen lisäks 9-vuotias Duracell-pupu, 11-vuotias kylkeen hinkkautuja ja 14-vuotias maailmaan kyllästynyt teini. Ah sitä autuutta!

Miten sitä sais aikataulutettua vuorokaudet ja viikot niin, että jokainen lapsi sais tarpeeks huomiota? Sitä paljon puhuttuu TLC:tä?

Ja miten ne voikaan olla erilaisia. 

Yks läträis järvessä koko loman, toinen haluis kalastella omassa rauhassaan (samalla ku kiehnää äitin kainalossa, haasteellista ettenkö sanoisi) ja kolmas olis missä tahansa muualla paitsi kotona, tai ees samassa tilassa muun perheen kansa.

Sitten on tietty tää meijän ihana Umppalumppa, pahnanpohjimmainen. Hällä on äitiin semmonen teräsvaijerin vahvunen näkymätön napanuora.

Millä aivoilla voi keksiä kesäohjelmaa niin, että olis jokaiselle jotakin???

Ja kun ottaa vielä huomioon suhteellisen tarkkaan budjetoidun elämän (haluttais syödä vielä lomareissun jälkeenki) niin kyllä saa taas kuuppaansa raapia.

Tein vähän laskelmia muutamista kohteista. 

Muistutuksena vielä, ketä matkaseurueeseen kuuluisi:

- talon isäntä, 48v (ikä ei onneks vaikuta pääsylippujen tms. hintoihin)

- lady of the house, 33v (ulkomuodollisesti menis takuulla ihan heittämällä parikymppisestä)

- teini, 14v (odottaa sitä päivää kun täyttää 18, pääsee äitistä eroon)

- esiteini, 11v (edelleen äitin vauva, ei kiirettä vanheta)

- prinsessa, 9v (odottaa myös täysi-ikäistymistä että pääsisi naimisiin isännän työkaverin (+-50) kanssa)

- ja meijän Frida, 7kk (ei tarviis vanheta koskaan. Itellään ei vielä kummosia vaatimuksia kysyttäessä)

Eli. Kohteen perässä hinta koko klaanilta.

- Linnanmäki 195€ + matkat täältä Savon sydämestä, sekä matkoilla menetetyt hermot.

- Särkänniemi 205€ + samat kulut ja haitat kuin yllä.

- Korkeasaari 42€ - Edullinen, mutta matkalla omasta takaa tulevat apinat todennäköisesti        teloittaisivat toisensa esim. banaanin takia. (tai siksi että toinen katsoi väärällä tavalla)

- Tykkimäki 160€ - Paljon lyhyempi matka ku edellä mainittuihin kohteisiin, mutta vaara törmätä sukulaisiin.

- Ähtäri Zoo 150€ - Matkaa tännekin, ja kauhiasti vahtimista jottei teini syötä vittuuspäissään pienempiä elukoille.

- Punkaharjun Kesämaa 64€ - Matka sietokyvyn rajoilla (n.30 km), mutta luultavasti naputusta kuuluisi siitä että siellä käydään joka fucking kesä.

Loppukaneettina mainittakoon, että meijän Fridahan on mitä mainioin seuralainen kesäreissuille, ku pääsee ilmaseks kaikkialle. Meinasin just henkästä, et tulispa halvaks jos kaikki lapset ois noin pieniä... Mutta. Perun ehkä sittenkin puheeni. Tai siis ajatukseni.

Loppukaneetin loppukaneettina kerrottakoon, että teini ei ole sairas. Ainoa mahdollinen riivaaja lienee laajalti lapsiperheissä muuallakin maailmassa tunnettu Lorvi Katarri. Lääkäri epäili kesäloman riittävän lääkitykseksi.

Ja ettei blogin alkuperäinen ajatus pääsis unohtumaan, tein tänään kaakun! Wuhuu! 

Ystävättären tyttären valmistujaisten kunniaks näet. Ihan ihka eka DRIP CAKE, ja omasta mielestä onnistu jopa ihan siedettävästi. Varsinkin kun muistin ystäväni Anne Koon elintärkeän elämänneuvon:

JOS ET VOI PEITTÄÄ SITÄ, KOROSTA SITÄ.

Tätähän mie oon tupannu soveltamaan vähän elämän joka kiänteessä. Mittää ei voi niät peitellä. Ei loputtomiin ainakaan.

Klo on 23.06, vielä pitäs ainaki tunti jaksaa. On meinaan uuni täynnänsä marenkeja. Menossa muksujen opettajille huomisaamuna. Ai mitennii muka jätän asiat viime tinkaan???