Uusia tuulia. Kun jotain yrittää...

Piiitkän hiljaisuuden jälkeen ajattelin taas rustailla ja kertoa vähän syytä blogihiljaisuuteen.

Kuukaus takaperin heräsin todellisuuteen, kun Kelan päätös kotihoidontuesta napsahti postilaatikkoon. Vauva-aika oli ohi. Joko laittaisin Fridan hoitoon tai yrittäisin tulla toimeen puolta pienemmällä rahasummalla ku aiemmin. JA KYLLÄ. Tiesin tuon tuen määrästä jo silloin ku aloin lisääntymään. (joku viisaampi kuitenkin kahtoo asiakseen tästä mainita)
Mutta olin päättäny jo odotusaikana, että en laita tulokasta hoitoon. Tiesin hänet viimeiseks lajiaan meijän perheessä, joten haluan olla kotona niin pitkään ku mahdollista.

No juhannusviikolla sitten rupesin miettimään, että mitäs nyt? Miten tästä eteenpäin? Muistin ihmisen, jonka kanssa olin jo kuukausia aiemmin jutellu netissä. Hällä olis ollu tarjota mahollisuus kotoa käsin tehtävään työhön kauneuden ja terveyden parissa. Keväällä olin jo menossa heijän järjestämään tilaisuuteen, mutta sairastuin. Jälkikäteen sillon ajattelin, että olipa muuten hyvä ku en päässy. Olishan ne nauranu pihalle sieltä tämmösen ylipainosen, ränsistyneen kotiäidin. Semmosen, josta ei voi ees puhua samana päivänä kauneuden kanssa.

Noh, yhtä kaikki. Sillon sitten muistin taas hänet. Silti vastaan laitto joku tuolla takaraivossa... Enhän mie voi häneen yhteyttä ottaa, en pärjää kuitenka. Mutta kuinka ollakaan, eräänä huonona päivänä sitten avauduin tilanteesta Facebookissa, ja sain samoin tein tältä ihanalta ihmiseltä viestiä.

 Ja siitä se sitten lähti. Se viikko oliki yhtä hässäkkää ja aivopierua. Ihtensä ylittämistä ja uuden oppimista. Pää oli niin täynnä asiaa että yöt meni valvoessa. Liekö se sit ollu itsesuojeluvaistoa vai mitä, mutta en kertonu kellekään. Pidin asian tiukasti omana tietonani. Koska tiesin, että ei hyvää ilman pahaa.

Ja oikeassahan olin. Heti ku uuden työni julki toin. Vitun idiootti. Ootko ihan hölmö? No niin just... Hohhoijaa. Semmosta harrastelua... Paljonko tuohon pitää omaa rahaa tuhlata? Siinä yleisimmät reaktiot miun ilouutisiin. Että onnea vaan uudesta työstä.

Kyllähän se pahalta tuntu, vaikka osasin sitä jo oottaakin. Kukaan ei vieläkään usko minnuun. En varmaan koskaan elämässäni onnistu tekemään millään saralla semmosta päätöstä, että se miellyttäis muitakin.

Mutta sillon sen päätin. AIVAN SAMA.

Oon löytäny oman juttuni. Jos se on  jollekin ongelma, niin voi pysytellä pois miun tieltä. Oon jo kuukaudessa saanu niin paljon. Ei ees niinkään se taloudellinen puoli (vaikka onhan se nyt ihan hiton siistiä maksaa laskuja ite tienaamillaan rahoilla!) vaan se että on JOTAKIN OMAA TEKEMISTÄ. Se tunne, ku onnistut jossakin oman työpanokses ansiosta. Ja nää ihmiset! Voi tsiisus ku joka työpaikalla olis yhtä hyvä ryhmähenki ja yhtenäisyyden tunne niin maailma olis paljon parempi paikka.

Ja ennenkaikkea, oon löytäny kauan kadoksissa olleen naiseuteni. Se oli hautautunu jonnekin äitiyden, elämän, vaimouden ja arjen alle.

Tänä päivänä tämä mamma vaihtaa aamuisin pieruverkkarit farkkuihin, sipasee huulilleen punaa (luit oikein, huulipunaa. Mie.) ja lähtee ruokakauppaan tai OMILLE TYÖASIOILLE vauva kainalossa ja huutaa mennessään:

- I can do this!