Kellä niitä on muutama, kellä useampi. Yksi esittää koulussa kovista saadakseen kavereita, toinen ihmettelee miksei kaikki vois olla kavereita keskenään.
Toisella on muutama hyvä kaveri, toisen kaveripiiri on 3/4 koulun populaatiosta.
Mutta mitäs sitten, kun aikuisella ei ole ystäviä...?
Kun tunnet olevas yksin, ja ajatuksia voit purkaa vain kirjottamalla niitä tuiki tuntemattomien ihmisten luettavaksi?
Mie voisin sanoa, että miun elämässä on muutama ystävä. Yksi, joka asuu muualla, ja jonka kansa pidetään yhteyttä sillon ku keretään, ja nähdään vielä harvemmin. Sekä nykysellä paikkakunnalla muutamia ystäviä, joihin oon tutustunu aikoinaan "isännän kautta". Enkä nyt tarkoita, että he sen huonompia ystäviä olisivat, vaikkeivät olekaan "omasta takaa" :D
Se asia mikä miun mieltä painaa, on just ne omasta takaa olevat ystävät. Tai niiden puute.
Heräsin tähän ajatukseen reilu 2 vuotta sitten ekaa kertaa, ku suunniteltiin meijän häitä. Vieraslistoja laatiessa miun puolelta löyty lähinnä sukulaisia. Mietin, että oonko oikeesti niin huono ihminen, että en 31 vuoden aikana ollu saanu hankittua itelleni yhtään "pysyvää" ystävää? Oonko niin vittumainen akka, ettei kukaan oo kestäny miun seuraa?
En tiiä. Ehkä oon vaan hankala.
Kai se on se elämäkin mikä on verottanu. Oon erehtyny ryhtymään semmosiin parisuhteisiin, joissa toinen on vaatinu jättämään kaverit ja ystävät syrjään. Puhuttaisko vaikka omistushalusta tässä tilanteessa. Sitten on varsin ollu vaan niin erilaiset elämäntilanteet ihmisten kanssa ettei vaan oo sopineet yhteen. Yhtä kaikki, oon välillä aika helvetin yksinäinen.
Kateellisena katon,ku joku päivittää Facebookiin tai Instagramiin tyttöporukan kuvia illanvietoista. Jos mie saisin moisen kuvan aikaseks, niin joko se olis lavastettu sukujuhlissa serkkutyttöjen avustuksella tahi siinä olis 1 ihminen miun lisäks. Useimmiten. Joskus tietty sattuu ihania poikkeuksia ja pääsen soluttautumaan jonkun porukan matkaan :D
Ehkä miula vaan on orastava keski-iän kriisi tai joku.
On niin paljon kerrottavaa ja puitavaa, eikä kellään aikaa kuunnella. Onneks miula on Frida, se kuuntelee kiltisti äitin jorinat (enimmäkseen) ja antaa silloin tällöin jopa hieman ankaraakin palautetta.
Miulta puuttuu ihminen, jonka kanssa vois muistella aikaa esim. 20 vuotta sitten. Että oi niitä aikoja... tai semmonen, joka tietäis miusta kaiken. Tietäis jo nenän asennosta tai olemattomien hiusten heilautuksesta sen, mitä aion seuraavaks sanoa tai tehä. Semmonen joka sanois:
Hei, Fuck it all. Asiat ei voi olla huonommin ku sillon, ku jäätiin kiinni tupakanpoltosta ja ryyppäämisestä ja saatiin selkään niin perkeleesti. Kyllä sie kestät.
Loppujen lopuks en tiiä tarviisinko ees semmosta ystävää toisaalta. Muistuttamaan kaikista menneisyyden virheistä. Tää on kakspiippunen juttu, niinku moni muukin elämään liittyvä asia. Elämä on.
Ja edelleen haluun painottaa, etten millään tavoin halua loukata tai aliarvostaa elämässäni nyt olevia kavereita ja ystäviä. Ootte kultaakin kalliimpia. Vaikkette oo ollu matkassa alusta asti, niin välipysäkeiltäkin saa nousta kyytiin.
Tiedän tunteen. Ystäviä on tullut ja mennyt joskus yhtäaikaa kaikki. Minulla on muutama ystävä, jotka ovat kultaakin kalliimpia, mutta silti sitä huomaa olevansa usein yksin. Ystävilläkin on omat menonsa ja kiireinen elämä sekä lukuisia muita (joskus jopa parempia) ystäviä, joten usein ei tule nähtyä oikein ketään. Mikä siinä on, että ystävyys aikuisena on niin hankalaa? Tai ainakin joillekuille? Toiset saavat ystäviä tuosta noin ja toiset ei mitenkään.
VastaaPoista