Elämäni miehet

Esikoispojan syntymäpäivä on saanu miut miettimään oman elämäni miehiä.
Tärkeimmät mahtuu yhen käden sormiin: omat pojat, isoveli Jani, rakas aviomiehein ja viimesenä muttei vähäisimpänä iskä.

                                    Elias

"Leikkipuiston keinussa pieni valonkantaja,
  vauhtia ja naurua onni vatsanpohjalla.
  Sylissäni pidän sua olet aina osa mua... "

Pojat teki miusta aikoinaan äidin. Opettivat mitä on äidinrakkaus, väsymys, ensiaskeleet, hampaiden puhkeaminen, itku-potku-raivarit (äidin ja lapsen) ja unettomat yöt.
Ekaa kertaa elämässäni tunsin onnistuneeni jossakin, kun sain Eliaksen ensimmäisen kerran käsivarsilleni. Toki tuon ajan jälkeen poijjaat on opettanu äipälle vielä monenmonta asiaa, mutta niistä ehkä lisää joskus toiste :)

" Kun kipuilin ja uhmasin, löysin lujan           olkapään.  Suunnan elämään opastit. "

Sitten on isoveli, Jani. Myöhän ollaan avioerolapsia. Eron aikaan mie olin 6-vuotias ja Jani 2 vuotta vanhempi. Ei sitä voi sanoin selittää, miten iso tuki ja turva se isompi veli oli siinä tilanteessa pienelle tytölle. Monena iltana pyysin Jania kertomaan iltasadun, tai mieluummin keksimään jotaki omasta päästä, kun ei uni tullu ja iskää oli ikävä. Sovittiin aina, että vuoronperään kerrotaan tarina. No Jani alotti aina, eikä miun tarvinnu koskaan satuilla koska nukahin jo heti ekan tarinan aikana.
Muistan monesti miettineeni, että oltiinkohan Janin kansa syy äitin ja iskän eroon? Oliko ne eronnu meijän nahistelun ja kiukuttelun takia? Tässäkin tapauksessa aika paranti haavat, niinku sanotaan. Opittiin elämään arkea kolmistaan äitin kanssa, toisiimme nojaten.

" Kuuntelit ja odotit, murskaten mun            
   epävarmuuteni. Oikein rakastaen 

   kesytit. "

2014 elokuussa elämääni heilahti kesätuulen lailla (raikkaana tuulahduksena) nykyinen mieheni. Rakas parempi puolikkaani ja peruskallioni.
Siihen aikaan taisin olla aika kulunut, väsynyt ja itellekin tuntematon ihmisen irvikuva. Eletty elämä oli jättäny jälkensä niin sieluun ku ruumiiseenkin. Luottoa ihmiseen ei ollu, varsinkaan omaan itseen.
Mutta sitten tuli hän. Sain vähän toivoa.
Uskoa siihen että on olemassa parempaakin. Minnuu varten on olemassa joku. Pikkuhiljaa opin, että voin olla oma ihteni. Ei tarvii esittää mitään. Kelpaan omana ihtenäni niin hyvinä ku huonoina päivinä. Tuolloin taisin vasta tajuta mitä aito rakkaus on.

Tässä vaiheessa settiä varmaan osa lukijoista on jo siirtyny IS:n sivuille uutisia selailemaan, vaan toivon mukaan joku jaksaa lukea vielä loputkin sepustuksesta.

" Kylvetit ja tuuditit, nostit pyörän selkään.
   Kolhun parantaen puhalsit. "

ISKÄ.
Äkkiä ajateltuna en muista ikinä olleen tilannetta, etten olis voinu soittaa iskälle. Tästä maailmasta ei löyvy toista yhtä kilttiä ja aidosti pyyteetöntä ihmistä. Lapsena olin usein veljelle kateellinen, koska se on poika. Aattelin että se merkkais iskälle enempi...
VÄÄÄÄRIN.
Kyllä sitä on aina vaan oltu yhtä tärkeitä sukupuoleen kahtomatta.
Tajusin nopeesti porukoitten eron jälkeen, että se viikonloppu iskän kansa oli helvetin lyhyt aika, ku piti kälkättää kaikki viikon kuulumiset ja näyttää kaikki mitä on oppinu ja kertoa ainaki kerran vielä uudestaan ne kuulumiset. Iskältä löyty aina aikaa meille, vaikkakin oli tuore yrittäjä. Aina ei arkipäivät riittäny, ja iskä meni lauantaisinkin töihin. Mutta myö päästiin mukaan. Monet raksat ja työmaat nähtiin ja saatiin auttaa. Todellisuudessa iskän maanantait varmaan meni aina meijän jälkien korjaamiseen. Mutta ei se kiukunnu. Siitä että piti mennä töihin, saati siitä että joutu ottamaan meijät mukaan. Ei ikinä. Sillon ku iskä vapaalla oli niin oltiin tätin luona maalla. Mutta ei se käit ristissä sielläkä tuvassa istunu. Myö tehtiin mitä osattiin, enimmäkseen varsin ilkeyttä ja iskä teki mitä vaan. Peltotöitä, navettahommia, rakenti, teki polttopuita, poijitti lehmiä... Lista on loputon. Ja aina pyyteettömästi, ei se ollu kiitosta tai palkintoa vailla. Ja kaiken  tuon se teki vielä meijän kansa. Jo siitä pelkästään ansaihtis piruparka palkinnon.
Iskälle ollaan paljosta velkaa. Sitä velkaa en koskaan saa maksettua, vaikka parhaani teen. Vieläkin, 33-vuotiaana on iskä yks niistä suurimmista ja vankimmista tukipilareista.
Pitäis muistaa arvostaa, aina.

" Elämäni miehiä vahvoja, herkkiä.
   elämäni miehiä suuria, pieniä. "

KIITOS.

( Ja nuo lainauksethan on Suvi Teräsniskan biisistä, Elämäni miehiä. Hieno kipale.)