Frida tuhisee maha täynnä rauhallista vauvan untaan pinnasängyssä, autuaan tietämättömänä äitin mielen myllerryksestä.
Tein ruuan, ruokin lapset ja isännän, tein normi kotihommia. Tytärpuolen kanssa päiväkahviteltiinkin useampi tunti.
Pakko yrittää olla reipas ja ilonen, vaikka pelottaa niin maan saatanasti. Ei saa näyttää lapsille tai miehelle että itkettää, pelottaa.
Käytin meijän teinin, esikoiseni tänään sairaalassa ACTH- testissä.
Aamulla matkalla sairaalaan poika myöns ekan kerran pelkäävänsä. Vähän.
Voi poikaparka kun aavistais miun tuntemukset. Mutta eihän äiti voi sanoa ääneen että pelottaa. Vai voiko?
Nyt tässä kitutunteina, huomisia tuloksia odotellessa joudun ainaki itelleni myöntämään, että pelkään. En oo koskaan pelännyt näin paljoa.
Aamulla matkalla sairaalaan poika myöns ekan kerran pelkäävänsä. Vähän.
Voi poikaparka kun aavistais miun tuntemukset. Mutta eihän äiti voi sanoa ääneen että pelottaa. Vai voiko?
Nyt tässä kitutunteina, huomisia tuloksia odotellessa joudun ainaki itelleni myöntämään, että pelkään. En oo koskaan pelännyt näin paljoa.
Tuolla acth:lla tutkitaan lisämunuaisten uloimman kuorikerroksen toimintaa, lääkkeellä selvitetään alkaako keho sen myötä tuottamaan kortisolia. Joka tuntuu olevan melko tärkeä ihmisruumiille. Kuulemma tuo ulkokuori voi olla tuhoutunut, silloin puhutaan hienolla nimellä Addisonin taudista.
Jos tämä sairaus todetaan, vaatii se lopunikää lääkehoitoa ja korvaavia hormonihoitoja. Hurjaa ajatella, että vielä 1930- luvulla ei sitä osattu parantaa. Lopputulos oli aina selvä. Sinällään ei ehkä kuulosta hirveen pahalta nykyaikana, ja pystyyhän sen kanssa kuitenki suht normaalia elämää elämään.
Jos tämä sairaus todetaan, vaatii se lopunikää lääkehoitoa ja korvaavia hormonihoitoja. Hurjaa ajatella, että vielä 1930- luvulla ei sitä osattu parantaa. Lopputulos oli aina selvä. Sinällään ei ehkä kuulosta hirveen pahalta nykyaikana, ja pystyyhän sen kanssa kuitenki suht normaalia elämää elämään.
Mutta se, mikä tässä äitin näkökulmasta pelottaa on se arki. Miten yhdistää ja tasapainottaa sairaus, murrosikä ja kaikki siinä ympärillä? Mihin vedetään raja missäkin tilanteessa?
Pelkään niitä tulevia tilanteita, joissa joutuu miettimään että kohtelisinko lasta kuin murrosikäistä kiukuttelevaa kusipääteiniä, vaiko niinkuin elinikäistä sairautta sairastavaa? Onko sääli sairautta?
Jonkun mielestä voi kuulostaa aika kaukaa haetulta, mutta minkäs teet. Kaikkee sitä tulee ajateltua. Tunnen oman lapseni sen verran hyvin, että varmasti tulee tilanteita jolloin on helppo vedota sairauteen. Kerätä säälipisteitä. Mihin miun äitinä pitää sillon vetää raja? Tai pystynkö yleensäkään vetelemään mitään rajoja? Alanko pitämään pojan pumpulissa, ettei vaan enää mitään muuta sattuis?
Jonkun mielestä voi kuulostaa aika kaukaa haetulta, mutta minkäs teet. Kaikkee sitä tulee ajateltua. Tunnen oman lapseni sen verran hyvin, että varmasti tulee tilanteita jolloin on helppo vedota sairauteen. Kerätä säälipisteitä. Mihin miun äitinä pitää sillon vetää raja? Tai pystynkö yleensäkään vetelemään mitään rajoja? Alanko pitämään pojan pumpulissa, ettei vaan enää mitään muuta sattuis?
Tätä kirjoittaessa tajuun, etten pelkää sairautta itessään. Pelkään omaa asennettani siihen, ja sitä myötä poikaani. Muuttuuko kaikki tuttu ja turvallinen?
Entä jos en ite jaksakaan, enkä pysty olemaan poikani tukena?
Entä jos en ite jaksakaan, enkä pysty olemaan poikani tukena?
Kaipa tään asian kansa oppii elämään jos se tilanne tulee eteen. Ja pakkohan äitin on, pojan takia.
Koska äiti ei saa pelätä. Vai saako?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti